Vähiin käy ennenkuin loppuu..

Pala paratiisia Rincon de la Viejassa.

Nyt on viimeiset viralliset vapaat projektista vietetty ja viimeiset kolme päivää edessä Matapalossa. Mihin esimerkiksi viimeiset kaksi kuukautta oikein menivät, sitä en tiedä. Sen tiedän, että nopeasti on aika vierähtänyt ja en usko, että viimeiset kaksi viikkoa tulevat menemään yhtään sen hitaammin. Päivääkään en kadu, päivääkään en vaihtaisi pois. En edes niitä vaikeita ja ikäviä päiviä. Mutta vielä on päiviä jäljellä, vielä riittää kirjoitettavaa. Vielä on kesää jäljellä, vielä tulee kauniita päiviä..

Montezuman projekti oli hieno kokemus ja toivottavaa vaihtelua. Työ oli sisällöltään toki melko samanlaista ja työkokemukseni Matapalosta otettiin innolla vastaan, Montezumassa kun työtä riittää ympäri vuoden.  Erilaiseksi Montezuman projektin tekee kuitenkin se, että projekti sijaitsee keskellä turistirysää. Kilpikonnat kun eivät välitä mihin rannalle päättävät pesiytyä, ilmeisesti Montezuman bileranta on niiden mielestä oikein kiva. Näin ollen Montezuman projektissa vaaditaan todella hyviä vuorovaikutustaitoja ja kykyä tulla toimeen monenlaisten ihmisten kanssa, sillä työhön kuuluu olennaisena osana valistustyö sekä vastailut turistien loputtomiin (ja joskus todella ihmeellisiin) kysymyksiin. Mutta tämä kaikki on erittäin tärkeä osa työtä, sillä tämänkaltaisessa paikassa ihmisen ja luonnon tulee löytää keino elää rinnakkain toistensa kanssa. Koulutus ja valistus ovat avain kaikkeen.  Yhtenäkin päivänä annoin melkein kahden tunnin luennon saksalaisturisteille kilpikonnista ja niiden suojelusta. Viikko tuli tosiaan tässä paikassa vietettyä ja kovasti olisi paikan henkilökunta pitänyt minut kanssaan Suomeen lähtöön saakka. En minä siis ilmeisesti ihan turha tyyppi näissä projekteissa ole!

Cabo Blancon luonnonpuisto.

Metsän otuksia.

Montezuman kaveri.

Tällä kertaa vapaapäivinäni otin suunnaksi vain kaksi kohdetta, sillä myönnän, että jatkuva bussissa istuminen, tavaroiden raahaaminen ja sama rumba hostellin vaihtuessa toiseen alkaa ottaa voimille. Ajattelin, että kerrankin maltan rauhoittua ja olla yhdessä paikassa vähän kauemmin. Matkakohteiksi muodostui Liberia sekä Monteverde. Tällä kertaa matkustin ihan omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni. Melkein. Kovasti monet ihmiset ihmettelivät, että miten ihmeessä uskallat aivan yksinäsi reissata. Mutta yksin matkaamisessa on omat jipponsa, nimittäin koskaan ei tarvitse olla yksin. Ellei aivan välttämättä halua. Yksin matkustaessaan nimittäin törmää suuremmalla todennäköisyydellä uusiin ihmisiin ja päätyy jakamaan mitä ihmeellisimpiä ja maailmaa avartavia keskusteluja mitä mielenkiintoisinten ihmisten kanssa. Joskus näiden ihmisten kanssa jakaa samoja matkareittejäkin ja edes bussissa ei tarvitse yksinään olla möllöttää. Monteverden hostelliin päädyin aivan vahingossa ja illanpäätteeksi join viiniä ja istuin iltaa kanadalaisen pariskunnan, Costa Ricassa asuvan sveitsiläismiehen, 70-vuotiaan maailmaa kiertävän ihmemummelin sekä ikäiseni tica-tytön kanssa. Ja aivan sattumalta. Seuraavana päivänä suuntasin vaellusreissulle edellä mainitun sveitsiläisen Renen kanssa, sillä hän sattui tuntemaani yksityismetsää laajalti omistavan biologian laitoksen omistajan ja näin ollen pääsimme samoilemaan keskelle sademetsää aivan ilmaiseksi ja ilman muita turisteja. Tällaista harvoin tapahtuisi kaverin kanssa reissatessa. Mutta totta kai yksin reissatessa on omat sääntönsä, joita tulee noudattaa. Koskaan en liiku pimeällä yksin ulkona, otan aina etukäteen selvää mihin olen menossa ja miten sinne päästään ja valitsen tarkoin ihmiset, joihin luotan. Ja mikä tärkeintä; käytän vain espanjaa paikallisten kanssa! Latinalainen Amerikka on juuri niin vaarallinen paikka kuin sanotaan ja hetkellinenkin huolimattomuus saattaa kostautua hyvinkin nopeasti. Ei tänne olla pelkäämään tultu, mutta silmät saa välillä olla selässäkin ja tervettä maalaisjärkeä käyttäen eteenpäin.

Rincon de la Viejan  luonnonpuistoa.

Liberiasta käsin kävin vihdoin tuijottelemassa niitä tulivuoria ja hotellin kautta buukkasin matkat läheiseen Rincon de la Vieja kansallispuistoon. Puisto sijaitsee niin keskellä ei mitään, ettei sinne mennyt minkäänlaisia busseja. Matkaseurakseni sain kanadalaisrouvan ja ikäiseni jenkkitytön. Tuuri ei ihan ollut kohdillaan tälläkään kertaa, sillä alueen suurin tulivuori oli heittäytynyt sen verran aktiiviseksi, että vaellusreitti kraatterille oli suljettu turvallisuussyistä. Ihmeteltävää silti riitti, sillä puiston sisältä löytyi maan uumenista pulppuavia kuumia lähteitä, kraatterilampia sekä mutalähteitä (?). Viimeinen pidempi patikointireitti vei meidät aivan uskomattomalle vesiputoukselle, jossa vesimassa laski kallion korkeuksista suoraan kirkkaansiniseen laguuniin.

Luonnon oma poreallas.

Liberian jälkeen suuntasin Monteverden vuoristokaupunkiin ja hyisestä säästä huolimatta paikka vei sydämeni ja maltoin viipyä vuorien katveessa jopa viiden päivän ajan. Kauniiden maisemien ja mielenkiintoisten vaellusreittien asiaan vaikutti ehkä se fakta, että Costa Rican paras kahvi tuotetaan näillä alueilla. Kahvinkulutukseni on ehkä triplaantunut näiden kuuden kuukauden aikana. Saa nähdä miten juhlamokat uppoaa muutaman viikon päästä..

Metsän korkeuksissa.

Taikametsä.

Monteverde.

Viime viikonloppuna meillä oli järjestön ACI:n kanssa viimeinen loppuleiri. Fiilikset kotia lähtevillä vapaaehtoistyöntekijöillä oli kaikilla aika sekavat ja selvä ero puolen vuoden oleskelijoiden ja vuoden asukkien tuntemusten välillä oli nähtävissä. Kaiken kaikkiaan fiilikset olivat todella epätodelliset. Yhtenä aktiviteettina meidän tuli johdatetun meditaation avulla palauttaa itsemme siihen hetkeen, kun olimme vielä kotimaassamme pakkaamassa rinkkaa viimeisenä iltana. Tämän hetken muistan kuin eilisen. Istuin huoneeni lattialla valikoiden huolellisesti mitä tavaroita rinkkaan loppujen lopuksi päätyy ja ajatukset olivat niin vahvasti tulevassa seikkailussa. Tätä äiti katseli huoneen ovelta ja mietti, että millainen tyttö sieltä puolen vuoden jälkeen kotia saapuu. Parin viikon päästä se nähdään. Koskaan aikaisemmin elämässäni en ole ollut yhtä innoissani, mutta samaan aikaan yhtä peloissani kotiinpaluusta. Tällä kertaa tiedän, että kulttuurishokki tulee mahdollisesti iskuna vasten kasvoja myös palatessani kotimaahani.

Kotipihan asukas.

Muutama päivä jäljellä Matapalossa ja sama tapahtuu nyt käänteisenä..tällä kertaa Costa Ricassa. Istun huoneeni lattialla valikoiden huolellisesti mitä tavaroita rinkkaan päätyy. Vuorotellen Roger, Daniel ja Robert käyvät katsomassa toimintaani ja yhdessä itkua pidätellen muistelemme kaikkia ikimuistoisempia hetkiä. Ja niitä on ollut paljon.

En tiedä miten pystyn laittamaan kokemukseni yhteen pakettiin ja lopulta päättämään tämän blogin joihinkin todella viisaisiin sanoihin. Mariannan kanssa naureskelimme leirillä, että tyhjentävintä on varmaan vastata sitten Suomessa kysymykseen: ”Noh, millaista siellä oli?”. Minulla on kuitenkin aikaa miettiä tätä muutaman viikon ajan, miten kiteyttää puoli vuotta ja kaikki koettu yhteen lauseeseen.