tiistai 9. huhtikuuta 2013

One last time.


Niinhän siinä sitten kävi, että viimeiset viikot ne hujahtivat täysin ohi ja ennen kuin huomasinkaan, niin Iberian kone oli jo lennättämässä minua valtameren yli kohti kotoista Eurooppaa ja kylmää Pohjolaa. Costa Rican jättäminen taakse tuntui epätodelliselta ja hyvästien jättäminen kaikille ihmisille oli elämäni kamalimpia kokemuksia. Toki tiedän, että niiden läheisimpien ystävien kanssa yhteyksissä pysytään ja todella uskon, että seikkailumme Matapalon perheeni kanssa ei ole vielä seikkailtu..

Palmut ja hiekkarannat ovat vaihtuneet nyt karusti lumeen, jäähän ja loskaan. Riisi perunoihin ja aamuiset hiekkarantajuoksemiset liikuntakeskuksen kuntosaliin, jossa merinäköaloista saa vain haaveilla. Lennot takaisin olivat pitkät ja raskaat ja helmikuisena yönä koneen pyörät ottivat kiinni Helsinki-Vantaan kiitorataan. Koneen ikkunasta katsellessa luulin olevamme vielä pilvien seassa yläilmoissa, kunnes tajusin, että maahanhan me jo laskeuduimme, se on lumimyrsky mikä minua Helsingissä odotti. ”Lämpötila on noin -2 astetta, tervetuloa Helsinkiin”. Hei hei paratiisi ja Costa Rica, morjensta Suomi. Voin sanoa, että nuo pari hyistä askelta ulkoilmassa ohuen ohuessa nahkatakissa olivat aika pitkät. Kotiin palaaminen oli kuitenkin ihanaa, sitä ei voi kieltää. Suomi on kuitenkin kotimaa, nyt ja aina. Saunan jälkeen istahtaessa äidin lihapatojen ääreen ei tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. Porukat vielä yllättivät ja juhlimme pienimuotoisesti joulua helmikuussa.

Mikä fiilis nyt sitten on, kun tästä reissusta on jo pari kuukautta. Edelleen epätodelliset. Nyt tuntuu siltä, kuin kaikki olisi ollut uskomatonta unta. Lappeenrannan katuja talsiessa pitkästä aikaa totesin, että eihän mikään juuri puolessa vuodessa ole muuttunut. Se on uskomatonta siihen nähden, miten paljon ihminen voi kuitenkin puolessa vuodessa muuttua. Kuulen jatkuvasti kyselyitä ”No millainen reissu oli? Oliko siellä kivaa? Oliko lämmintä? Lähdetkö uudestaan?” Mitäs noihin vastaa, hymyilen nätisti ja nyökytän päätä. Kokemuksista, elämyksistä ja ennen kaikkea matkasta oman pääkopan sisään saisi varmaan kirjoitettua pari romaania.

Nyt, kahden kuukauden jälkeen, on alkanut matkan yksi ikävimmistä vaiheista, nimittäin koti-ikävä. Koti-ikävä takaisin Costa Ricaan. Kuvia selatessa nuo minulle vähän aikaa sitten niin tutut palmut ja hiekkarannat tuntuvat jo niin kaukaisilta. Ystäviä on ikävä ja korviini särähtää yliopiston käytävillä heti, jos kuulen sanankin espanjaa. Jopa kilppareita on vähän ikävä.

Tämä kaikki on kuitenkin osa hyvinkin normaalia prosessia pitkän kulttuurikokemuksen jälkeen. Tästä matkasta ammensin uskomattomat määrät positiivista energiaa ja olen palannut takaisin koulun ääreen ja pian töihinkin, aivan uudella voimalla. Costa Rica ja pura vida- asenne tulevat kulkemaan kanssani toivottavasti vielä pitkään. Koordinaattorini Isaac tokaisi minulle viimeisessä seminaarissa: ” I hope you will continue living your vida Latiina”. You bet I will.

Teille, jotka mietitte lähtöä ulkomaille, lähtekää! Kansainväliset kokemukset ovat rahassa mittaamattomia elämyksiä, jotka antavat ja opettavat todella paljon niin elämästä, vieraasta (lopussa ei-niin-vieraasta) kulttuurista sekä ennen kaikkea omasta itsestään. Kotiin aika harvoin palaa täysin se sama ihminen, joka maailmalle alun perin lähtee.

”Travel is more than the seeing of sights; it is a change that goes on, deep and permanent, in the ideas of living.” – Miriam Beard

Kiitos kaikille blogin lukijoille. Blogi oli alun perin tarkoitettua perheelle ja ystäville, mutta oli todella sydäntä lämmittävää huomata, kuinka monet ihmiset blogia innostuivat seuraamaan. Kiitos Maailmanvaihdon ja ICYE Costa Rican väelle hienosta toiminnasta ja kaikesta tuesta ennen, aikana ja jälkeen reissun.

Seikkailut Costa Ricassa on tältä erää seikkailtu. Seikkailut jatkuvat, mutta niistä ei enää blogiin kirjoitella. Living la vida Latiina kiittää ja kumartaa. Pura vida, mae.  J







Ps. Elokuun lähtijät, tavataan valmennusleirillä!

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Vähiin käy ennenkuin loppuu..

Pala paratiisia Rincon de la Viejassa.
Nyt on viimeiset viralliset vapaat projektista vietetty ja viimeiset kolme päivää edessä Matapalossa. Mihin esimerkiksi viimeiset kaksi kuukautta oikein menivät, sitä en tiedä. Sen tiedän, että nopeasti on aika vierähtänyt ja en usko, että viimeiset kaksi viikkoa tulevat menemään yhtään sen hitaammin. Päivääkään en kadu, päivääkään en vaihtaisi pois. En edes niitä vaikeita ja ikäviä päiviä. Mutta vielä on päiviä jäljellä, vielä riittää kirjoitettavaa. Vielä on kesää jäljellä, vielä tulee kauniita päiviä..

Montezuman projekti oli hieno kokemus ja toivottavaa vaihtelua. Työ oli sisällöltään toki melko samanlaista ja työkokemukseni Matapalosta otettiin innolla vastaan, Montezumassa kun työtä riittää ympäri vuoden.  Erilaiseksi Montezuman projektin tekee kuitenkin se, että projekti sijaitsee keskellä turistirysää. Kilpikonnat kun eivät välitä mihin rannalle päättävät pesiytyä, ilmeisesti Montezuman bileranta on niiden mielestä oikein kiva. Näin ollen Montezuman projektissa vaaditaan todella hyviä vuorovaikutustaitoja ja kykyä tulla toimeen monenlaisten ihmisten kanssa, sillä työhön kuuluu olennaisena osana valistustyö sekä vastailut turistien loputtomiin (ja joskus todella ihmeellisiin) kysymyksiin. Mutta tämä kaikki on erittäin tärkeä osa työtä, sillä tämänkaltaisessa paikassa ihmisen ja luonnon tulee löytää keino elää rinnakkain toistensa kanssa. Koulutus ja valistus ovat avain kaikkeen.  Yhtenäkin päivänä annoin melkein kahden tunnin luennon saksalaisturisteille kilpikonnista ja niiden suojelusta. Viikko tuli tosiaan tässä paikassa vietettyä ja kovasti olisi paikan henkilökunta pitänyt minut kanssaan Suomeen lähtöön saakka. En minä siis ilmeisesti ihan turha tyyppi näissä projekteissa ole!


Cabo Blancon luonnonpuisto.
Metsän otuksia.
Montezuman kaveri.
Tällä kertaa vapaapäivinäni otin suunnaksi vain kaksi kohdetta, sillä myönnän, että jatkuva bussissa istuminen, tavaroiden raahaaminen ja sama rumba hostellin vaihtuessa toiseen alkaa ottaa voimille. Ajattelin, että kerrankin maltan rauhoittua ja olla yhdessä paikassa vähän kauemmin. Matkakohteiksi muodostui Liberia sekä Monteverde. Tällä kertaa matkustin ihan omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni. Melkein. Kovasti monet ihmiset ihmettelivät, että miten ihmeessä uskallat aivan yksinäsi reissata. Mutta yksin matkaamisessa on omat jipponsa, nimittäin koskaan ei tarvitse olla yksin. Ellei aivan välttämättä halua. Yksin matkustaessaan nimittäin törmää suuremmalla todennäköisyydellä uusiin ihmisiin ja päätyy jakamaan mitä ihmeellisimpiä ja maailmaa avartavia keskusteluja mitä mielenkiintoisinten ihmisten kanssa. Joskus näiden ihmisten kanssa jakaa samoja matkareittejäkin ja edes bussissa ei tarvitse yksinään olla möllöttää. Monteverden hostelliin päädyin aivan vahingossa ja illanpäätteeksi join viiniä ja istuin iltaa kanadalaisen pariskunnan, Costa Ricassa asuvan sveitsiläismiehen, 70-vuotiaan maailmaa kiertävän ihmemummelin sekä ikäiseni tica-tytön kanssa. Ja aivan sattumalta. Seuraavana päivänä suuntasin vaellusreissulle edellä mainitun sveitsiläisen Renen kanssa, sillä hän sattui tuntemaani yksityismetsää laajalti omistavan biologian laitoksen omistajan ja näin ollen pääsimme samoilemaan keskelle sademetsää aivan ilmaiseksi ja ilman muita turisteja. Tällaista harvoin tapahtuisi kaverin kanssa reissatessa. Mutta totta kai yksin reissatessa on omat sääntönsä, joita tulee noudattaa. Koskaan en liiku pimeällä yksin ulkona, otan aina etukäteen selvää mihin olen menossa ja miten sinne päästään ja valitsen tarkoin ihmiset, joihin luotan. Ja mikä tärkeintä; käytän vain espanjaa paikallisten kanssa! Latinalainen Amerikka on juuri niin vaarallinen paikka kuin sanotaan ja hetkellinenkin huolimattomuus saattaa kostautua hyvinkin nopeasti. Ei tänne olla pelkäämään tultu, mutta silmät saa välillä olla selässäkin ja tervettä maalaisjärkeä käyttäen eteenpäin.

Rincon de la Viejan  luonnonpuistoa.
Liberiasta käsin kävin vihdoin tuijottelemassa niitä tulivuoria ja hotellin kautta buukkasin matkat läheiseen Rincon de la Vieja kansallispuistoon. Puisto sijaitsee niin keskellä ei mitään, ettei sinne mennyt minkäänlaisia busseja. Matkaseurakseni sain kanadalaisrouvan ja ikäiseni jenkkitytön. Tuuri ei ihan ollut kohdillaan tälläkään kertaa, sillä alueen suurin tulivuori oli heittäytynyt sen verran aktiiviseksi, että vaellusreitti kraatterille oli suljettu turvallisuussyistä. Ihmeteltävää silti riitti, sillä puiston sisältä löytyi maan uumenista pulppuavia kuumia lähteitä, kraatterilampia sekä mutalähteitä (?). Viimeinen pidempi patikointireitti vei meidät aivan uskomattomalle vesiputoukselle, jossa vesimassa laski kallion korkeuksista suoraan kirkkaansiniseen laguuniin.

Luonnon oma poreallas.
Liberian jälkeen suuntasin Monteverden vuoristokaupunkiin ja hyisestä säästä huolimatta paikka vei sydämeni ja maltoin viipyä vuorien katveessa jopa viiden päivän ajan. Kauniiden maisemien ja mielenkiintoisten vaellusreittien asiaan vaikutti ehkä se fakta, että Costa Rican paras kahvi tuotetaan näillä alueilla. Kahvinkulutukseni on ehkä triplaantunut näiden kuuden kuukauden aikana. Saa nähdä miten juhlamokat uppoaa muutaman viikon päästä..
Metsän korkeuksissa.
Taikametsä.
Monteverde.


Viime viikonloppuna meillä oli järjestön ACI:n kanssa viimeinen loppuleiri. Fiilikset kotia lähtevillä vapaaehtoistyöntekijöillä oli kaikilla aika sekavat ja selvä ero puolen vuoden oleskelijoiden ja vuoden asukkien tuntemusten välillä oli nähtävissä. Kaiken kaikkiaan fiilikset olivat todella epätodelliset. Yhtenä aktiviteettina meidän tuli johdatetun meditaation avulla palauttaa itsemme siihen hetkeen, kun olimme vielä kotimaassamme pakkaamassa rinkkaa viimeisenä iltana. Tämän hetken muistan kuin eilisen. Istuin huoneeni lattialla valikoiden huolellisesti mitä tavaroita rinkkaan loppujen lopuksi päätyy ja ajatukset olivat niin vahvasti tulevassa seikkailussa. Tätä äiti katseli huoneen ovelta ja mietti, että millainen tyttö sieltä puolen vuoden jälkeen kotia saapuu. Parin viikon päästä se nähdään. Koskaan aikaisemmin elämässäni en ole ollut yhtä innoissani, mutta samaan aikaan yhtä peloissani kotiinpaluusta. Tällä kertaa tiedän, että kulttuurishokki tulee mahdollisesti iskuna vasten kasvoja myös palatessani kotimaahani.
Kotipihan asukas.

Muutama päivä jäljellä Matapalossa ja sama tapahtuu nyt käänteisenä..tällä kertaa Costa Ricassa. Istun huoneeni lattialla valikoiden huolellisesti mitä tavaroita rinkkaan päätyy. Vuorotellen Roger, Daniel ja Robert käyvät katsomassa toimintaani ja yhdessä itkua pidätellen muistelemme kaikkia ikimuistoisempia hetkiä. Ja niitä on ollut paljon.

En tiedä miten pystyn laittamaan kokemukseni yhteen pakettiin ja lopulta päättämään tämän blogin joihinkin todella viisaisiin sanoihin. Mariannan kanssa naureskelimme leirillä, että tyhjentävintä on varmaan vastata sitten Suomessa kysymykseen: ”Noh, millaista siellä oli?”. Minulla on kuitenkin aikaa miettiä tätä muutaman viikon ajan, miten kiteyttää puoli vuotta ja kaikki koettu yhteen lauseeseen.

tiistai 8. tammikuuta 2013

Uusi vuosi, uudet kujeet


Kyllähän tästä on jo reilusti yli kuukausi vierähtänyt kun viimeksi olen blogia päivitellyt, mutta parempi myöhään kuin ei enää milloinkaan! Tyynenmeren aallot eivät kuitenkaan tyystin minua ole nielaisseet matkaansa, vaikka Manuel Antonion aallot siinä kyllä melkein onnistuivatkin ja muutaman aallon myllerryksessä otettiin vähän kuperkeikkaa takaperin. Tätä kirjoittaessani olen vierailulla Montezuman projektissa, pelastamassa kilppareita vähän pohjoisemmassa. Tämän vierailun jälkeen viimeisiä lomia projektissa viedään ja 7.2 on aika jättää varmastikin hyvin itkuiset hyvästit Matapalon kodille ennen siirtymistä loppureissuille ja lopulta monien mutkien kautta takaisin kylmään Pohjolaan. Mutta ei mietitä sitä ihan vielä..

Joulut tuli ja meni ja uusivuosikin vaihtui Matapalon terassilla ilotulitusta katsellen. Hyvin erilaiset pyhät oli kuin mitä nyt joulun luvatussa maassamme Suomessa on totuttu. Jouluna syötiin currya lähiravintolassa trance-musiikin tahtiin ja pelattiin korttia. Kyllähän siinä vähän (eikä ehkä niin vähääkään) koti-ikävä tuli, mutta voin sanoa, että oli ainakin aika erilainen joulu! Uusivuosi meni todella mukavasti grillaten, salsan saloja opetellen ja rakettien pauketta kuunnellen. Mukavaa vaihtelua oli, että ensimmäisen kerran elämässäni en ollut uudenvuoden aattona aivan umpijäässä! Vuoden vaihtuessa sveitsiläisen Jennyn kanssa olimme kuitenkin aivan amatööritonttuja, kun hätiköiden menimme huutelemaan uutta vuotta toisiamme halaillen, ennen kuin tajusimme, että ilmeisesti perinteisemmin Costa Ricassa on tapana ensin hartaasti kuunnella Ave Maria sekä kansallishymni ja vasta tämän jälkeen saa riehua.

Maijakin piipahti Costa Ricassa kahden viikon ajan katsastamassa täkäläistä elämänmenoa. Reissu meni paremmin kuin hyvin ja ainakaan minun korviini ei ole kantautunut valituksia matkatoimiston (eli itseni) järjestämistä aktiviteeteista. Puerto Viejot ja Manuel Antoniot tuli koluttua läpi ja hauskaa oli. Tulivuorellekin mentiin ihan vaan toteamaan kahden tunnin matkaamisen jälkeen, että tulivuorta ei sateen ja sumun vuoksi näy missään ja kraatterin reunalla kävimme näin ollen juomassa sellaiset 25 dollarin arvoiset kahvit näkemättä yhtään mitään. Maijalla oli kyllä kivaa katsellessaan minun tuskaista vinkumistani, sillä ensimmäistä kertaa Costa Ricassa minulla oli oikeasti todella kylmä ja noin 10–15 asteen kylmyys (kyllä, kylmyys!) tuntui pureutuvan luihin ja ytimiin asti. Tervemenoa Suomeen helmikuussa Tiina! Luultavasti jään Helsinki-Vantaan tuulikaappiin itkemään ennen kuin veljeni saa raahattua minut autoon.

Toisaalta oli erittäin hyödyllistä ja opettavaista katsella vasta Costa Ricaan rantautuneen suomalaisen ystäväni reaktioita kaikesta hänelle niin uudesta ja ihmeellisestä. Antoi ehkä vähän perspektiiviä minkälainen Costa Rican Jungle Jane minusta on tässä muutamassa kuukaudessa kasvanut ja millainen kotisopeutumisen prosessi minulla on vielä edessä. Mutta Costa Rica opettaa, ötököitä semisti pelkäävä Maija jahtasi jo sujuvasti kahden viikon jälkeen torakoita Raid-pullo kädessä ja kovasti suunnitteli, että miten olisi mahdollista salakuljettaa muutama pienen pieni kurnuttava gekko matkalaukussa takaisin Suomeen. Ne kun ovat niin suloisia ja hyvin käteviä kesäisin itikoita vastaan.

Mielenkiintoinen yksityiskohta Maijan matkassa oli myös se, että Maija tuntui hetkeksi tuovan kaikki suomalaiset mukanaan Costa Ricaan. Elokuusta lähtien en ollut juurikaan suomalaisiin törmännyt, mutta Maijan vierailun aikana suomalaisia tuntui pölähtävän joka puskan takaa. Ajoittain tämä aiheutti noloja tilanteita, sillä olen jotakuinkin tottunut, että suomi on Costa Ricassa toiminut minun, Mariannan ja Vilman kesken eräänlaisena salakielenä kenenkään sitä ymmärtämättä, joten rauhassa on voinut ääneen kailottaa ihan mitä tahansa. Näin ei kuitenkaan ollut aina Maijan vierailun aikana. Tämä minun kannattanee muistaa myös heti Suomeen palattuani, en välttämättä ensin tajuakaan, että ympärilläni olevat ihmiset oikeasti ymmärtävät, kun puhun vierustoverilleni suomea.

Mutta haikeaahan se oli kahden viikon jälkeen saattaa ystävä takaisin kentälle. Toisaalta tuntui, että mielellään sitä olisi hypännyt Maijan matkaan ja rakkaaseen Suomeen, mutta toisaalta tiedän, että ei tämä reissu vielä ole taputeltu! Vielä on nähtävää ja tehtävää ja kotiinpaluu helmikuussa maistunee näin ollen entistä makeammalta. Kauhulla kuitenkin odotan tuota päivää helmikuussa, kun Matapalon perheelle tulee aika sanoa hyvästit. Rosan lähetin jo takaisin Espanjaan ja kyllähän siinä itku tuli, kun syyskuusta lähtien kuitenkin kämppiksinä asusteltiin.

Mutta takaisin tähän hetkeen. Nyt ollaan siis pelastamassa konnia Guanacasten provinssissa sijaitsevassa Montezuman projektissa. Kilpikonnat eivät enää tulleet luokseni Matapaloon, joten minä puolestani otin ja läksin kilpikonnien luo. Projekti on erittäin kaunis ja omasta minimakuukammaristani avautuu suora näkymä merelle. Terassilla kahvitellessa apinat tulevat ajoittain tekemään hyvinkin läheistä tuttavuutta ja tänään sain suojella syömääni omenaa ihan urakalla kun pienen pienet apinavarkaan kätöset sitä myös havittelivat. Nämä ovat varmaan niitä Maijan pelkäämiä apinoita, jotka suutuspäissään voivat repiä turistilta naaman. Tai ei. Mutta kyllä siinä askeleen otti taaksepäin kun eräskin apina vetäisi herneen nenään kun tajusi, etten tosissaan aio hänelle banaanin banaania antaa ja näin ollen rupesi riehumaan ja yritti kaataa pari keittiön tuolia..

Tänään pääsin näkemään myös ensimmäiset Baula (googleta leatherback turtle) kilpparit kun niitä syntyi muutama viverossa. Tämä kilpikonnalajike on aikuiseksi kasvaessaan ihan mittavan kokoinen, pituutta saattaa olla reippaasti yli 1,5 metriä! Montezuman jälkeen minua odottaa viimeiset viralliset vapaat projektista ja suunnaksi otan tällä kertaa tulivuoret. Jos tulivuorten kiertämiseen on varattu aikaa 8 päivää ja suuntana kokonainen tulivuorialue niin luulisi, että nyt tärppää ja oikeasti onnistun ottamaan jopa kuvan tulivuoresta. Vamos a ver.

Näistä tulevista seikkailuista kirjoittelen sitten myöhemmin. Kuvia en valitettavasti Maijan ja Tiinan kootuista seikkailuista voi nyt laittaa, kun minä tohelo unohdin uuden kamerani liitäntäpiuhan Matapaloon.  Seuraavalla kerralla laitan tuplasti kuvia!

Ei minulla muuta. Hengissä ollaan!

torstai 29. marraskuuta 2012

Panamaa sun muuta



Aika jatkaa juoksuaan ja koko syksyn odotettu Panaman matkakin on heitetty. Seuraavalla kerralla kun vapaus koittaa niin onkin jo aika matkata San Josen kansainväliselle kentälle vastaanottamaan Maija Suomesta kylään kahdeksi viikoksi. Kolme viikkoa pitäisi kuitenkin malttaa tuota päivää odottaa ja keskittyä taas paiskimaan töitä. Tai ei. Pahasti näyttää, että kilpparit ovat jättäneet hyvästit tältä kaudelta ja loppuajan saan keskittyä hiekanvaihtoon viverossa. Kokonaisen viikon saldo partioilta on yksi 1,5 metrin pituinen  boa. Ei hyvä. Onneksi tammikuussa pääsen katselemaan muita maisemia, kun minut yhdessä Danielin kanssa lähetetään Karibialle töihin. Kuulostaa unelmalta, mutta Karibian projektissa paiskitaan töitä ympäri vuoden rajuimmissa olosuhteissa.

Panaman reissu tosiaan on takana, joten ehkä muutama sananen siitä. Matka alkoi ehkä hieman kiukkuisissa tunnelmissa kun jouduin matkaamaan Matapalosta 5 tuntia niin-kovasti-rakastamaani-San Joseen ihan vaan napatakseni bussin takaisin Matapalon seuduille, sillä ylitimme rajan Tyynenmeren puolelta. Itse Panaman matkakin alkoi ehkä hieman hektisissä tunnelmissa, kun käsitys ”tico-time” sai aivan uuden merkityksen kun olimme sopineet koordinaattorimme Memon kanssa tapaamisen bussiterminaaliin klo 7 sillä päivän ainut bussi Panamaan lähtee klo 7.30. Memo saapuikin asemalle melkein ajoissa klo 7.32 ja tätä ennen saimme rukoilla bussikuskia odottamaan, sillä ilman Memoahan matkasta ei olisi tullut mitään, sillä hänellä oli hallussaan koko 15 hengen porukan passit ja matkaliput sekä hotellivaraukset. Matkaan kuitenkin päästiin ja kevyehkön 9,5 tunnin matkan jälkeen olimme Panamassa.

Panamassa tukikohtamme sijaitsi David-nimisessä kaupungissa, joka huhujen mukaan on Panaman toiseksi suurin kaupunki. Ilmeisesti Panamakaan ei siis ole koolla pilattu. Toki tulee ottaa huomioon, että pääkaupunki Panama City on aivan toista luokkaa kuin San Jose pilvenpiirtäjineen kaikkineen. Kaiken kaikkiaan Panama erosi Costa Ricasta kuitenkin yllättävän paljon. Päällimmäiseksi mielikuvaksi jäi, että Panamassa on nähtävillä hitusen enemmän alkuperäistä lattarikulttuuria. Alkuperäisintiaani perinteisine asuineen katukuvassa ei ollut mitenkään poikkeuksellista. Mukava plussa Costa Ricaan nähden oli Panaman naurettavan alhaiset hinnat. Aidot Converset tarttuivat mukaan 20 dollarilla, samaan 20 dollarin hintaan tinkasin itselleni myös uudet juoksulenkkarit. Ruoan hinta ravintoloissa ei myöskään ollut hinnalla pilattu ja kolmen päivän ajan nautiskelimme hyvästä ruoasta ja juomasta todella edullisesti. Panamassa ei tarvinnut syödä gallo pintoa (papuja ja riisiä) aamupalaksi. Panamalaiset sen sijaan naureskelevat costa ricalaisten tavalla syödä galloa aamupalaksi. Itse vetävät tyytyväisenä porsaan kyljyksiä, pihvejä ja makkaroita aamiaisena. Tähän en itse pystynyt klo 8.30 aamulla vaan tyydyin pannareihin ja hedelmiin. Mielenkiintoisen ja mainitsemisen arvoisen makuelämyksen tarjosi myös oluen makuinen jäätelö. Hieman outoa oli tilata jäätelöbaarissa ”öö..yksi..olut?..kiitos”.

Panaman katukuvaa.
Kuuluisa olutjäätelö.

Illanviettoa Panamassa Suomen ja Islannin voimin.

Kun tarvittava 72 tuntia uuden 90 päivän oleskeluluvan saamiseksi täyttyi niin otimme suunnaksi koti Costa Rican. Tullimuodollisuudet paluumatkalla eivät sujuneet ihan niin kuin elokuvissa, sillä Panama-Costa Rican rajamuodollisuudet olivat hyvinkin mielenkiintoisia, mutta loppujen lopuksi kaikki saivat uudet leimat passiin ja näin lähtee käyntiin viimeiset 90 päivää Costa Ricassa.

Paluumatkalla pysähdyin viettämään viikonlopun Mariannan ja englantilaisen ystäväni Louisin kanssa naapurikylässä Dominicalissa. Lauantaina vierailimme läheisessä Marina Ballena kansallispuistossa. Nimi tarkoittaa kirjaimellisesti valasta, sillä puiston rantaviiva on valaan pyrstön muotoinen. Puistossa on myös mahdollisuus varata itselleen valasretkiä, joissa huristellaan veneellä kaikuluotainta seuraten valaiden luo. 60 dollarin hinta ei kuitenkaan houkutellut, mutta voi olla, että tämän retken ehkä kuitenkin tulen vielä ennen Suomeen paluuta suorittamaan. Itse puistossa ”valaan häntään” päästäksemme meidän tuli odotella kolme tuntia laskuveden alkua, jolloin saarekkeelle voi kävellä eikä uida. Odotimme kärsivällisesti kolme tuntia rannalla makoillen (tai Marianna hiekkalinnaa rakentaen) pääsyä saarekkeelle ihan vaan lopulta todetaksemme, että saareke on pelkkiä teräviä kiviä täynnä eikä siellä voi oikein edes kävellä. Tämän jälkeen palasimme Dominicaliin. Älkää ymmärtäkö väärin, kansallispuisto rantoineen kaikkineen oli uskomattoman kaunis. Tulipahan sekin koettua ja näettyä kun ihan melkein naapurissa asun :)

Marina Ballena.


Matapalo tosiaan hiljenee kovaa vauhtia tältä kaudelta. Vapaaehtoistyöntekijöitä ei enää juurikaan ole ja loppuajan saamme pärjäillä suureksi osaksi omalla porukalla. Tekemistä saa välillä keksimällä keksiä itselleen ja uudeksi harrastukseksi olenkin valinnut ratsastuksen, hevosia kun täällä Matapalossa riittää. Lännenratsastukseen piti aluksi vähän totutella, mutta kun vauhtiin päästiin niin hyvin nopeasti kiidettiin jo laukkaa pitkin rantaviivaa. Välillä poiketaan jokien yli mangrovemetsiin tai pysähdytään poimimaan verigreippejä, sitruunoita ja appelsiineja suoraan puusta hevosen selästä käsin. Voisi sitä huonomminkin harrastukset valita!

Nykyisin käyn myös juoksemassa lähes joka aamu. Urheileva nainen on Costa Ricassa ja erityisesti pienillä paikkakunnilla harvinaisuus, joten kyläläiset katsovat minua lähes poikkeuksetta kuten hullua kun viiletän menemään pitkin hiekkateitä. Nyt ehkä ovat jo melkein tottuneet hulluun juoksevaan suomalaiseen ja välillä jopa kannustavat kun juoksen talojen ohi. Juoksumaastot täällä ovat kuitenkin niin erinomaiset, ettei niitä voi olla hyödyntämättä.

Muuten voisin sanoa olevani jo melko sopeutunut paikalliseen kulttuuriin, siitä kertoo jopa nykyinen ihonvärini. Puhuessani espanjaa minua luullaan ajoittain costa ricalaiseksi ja taidanpa olla jopa ruskettuneempi kuin suurin osa costa ricalaisista. Saa nähdä tunnistetaanko minua enää edes suomalaiseksi kun palaan takaisin kylmään koti-Suomeen.

Nyt riittää tarinointi tällä kertaa. Palataan asiaan joulukuun puolella. Nauttikaa lumesta ja joulunodotuksesta. Minua odottaa hieman erilainen joulukuu, mutta koitan ottaa siitäkin kaiken irti :)

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Lokakuun kuulumiset


Lomat on lusittu taasen ja aika palata työn ääreen. Kahdeksan päivän hostellielämän jälkeen on mukava palata takaisin Matapalon kotiin jo tutuksi tulleiden arkirutiineiden ääreen. Kilpikonnat ovat vain ottaneet ja lähteneet, sillä ainuttakaan emme ole muutamaan viikkoon löytäneet. Tämä on biologiemme mielestä kuitenkin vain tyyntä ennen myrskyä, sillä ensi viikosta lähtien odotamme viimeisen rutistuksen alkavan ja kilpikonnien palaavan ryminällä rannoille. Tämän jälkeen marraskuun kääntyessä joulukuuksi onkin aika laittaa pillit pussiin ja kilpikonnien pesintäkausi 2012 Matapalossa päättyy jatkuen vasta ensi huhtikuun tienoilla. Mitä lie keksimmekään tehdä pari kuukautta täällä, sitä en tiedä. Luvassa on paljon ainakin fyysistä työtä viverossa valmistellessamme kaiken valmiiksi ensi kautta varten. 20 kilon hiekkasäkkejä kun kantelee 35 asteen helteissä niin sitä tietää todellakin jotain tehneensä. Luvassa tammikuulle on varmasti myös paljon surffausta. Näissä kiireissä en ole surffausta ehtinyt harjoittamaan, mutta joulu-tammikuussa otan kaiken irti mitä Matapalosta saa. Siis toisinsanoin surffaus ja ratsastus.  Sain myös luvan joulu-tammikuussa vierailla Costa Rican muissa kilppariprojekteissa, jottei aika käy aivan tylsäksi ja pääsen vähän katselemaan miten niitä konnia suojellaan mm. Karibialla. Jotkin projekteista sijaitsevat aika extreme-olosuhteissa ja niiden rinnalla Matapalomme tuntuu aurinkomatkojen viiden tähden lomakohteelta. Esimerkiksi Buena Vistan projektiin päästäkseen tulee ensin matkata veneellä ja tämän jälkeen ylittää joki, jossa asustelee krokotiileja ja kärmeksiä. Kahlaten. Sähköjä tai juoksevaa vettä ei luonnollisesti ole. Muutama päivä riittänee tässä kohteessa.

Tosiaan palatakseni viimeisimpiin vapaisiin niin viikko oli aikalailla lentämistä paikasta A paikkaan B. Aloitin lomat paikkakunnalta Puntarenas, joka on nimensä mukaisesti Puntarenas-provinssin pääkaupunki. Jälleen kerran Costa Rican pieni koko realisoitui minulle, kun ”isoksi kaupungiksi” kerrottu Puntarenas oli kävelty läpi noin vartissa. Mainittavan arvoista kaupungissa on kuitenkin se, että Puntarenas toimii suurien risteilyalusten Costa Rica pysäkkinä, joten hyvin läheltä pääsin ihmettelemään viimeisen päälle huoliteltua Karibian laivaa ”Coral Princess”. Rantabaarissa tutustuin myös laivan kahteen unkarilaiseen työntekijään, joiden elämäntapa oli mielenkiintoista kuunneltavaa. Maa ja satama vaihtuvat lähes päivittäin ja jopa 10 kuukautta saattaa vierähtää yhdellä työkeikalla.  Normiduuni.

Seuraavana aamuna jätin Puntarenasin taakseni ja hyppäsin rinkkani kanssa lauttaan, joka kuljetti minut 1,5 tunnissa Costa Rican Nicoya Peninsula- nimiselle niemekkeelle. Täällä jatkoin matkaani Santa Teresa nimiseen rantakaupunkiin, jossa tarkoituksenani oli unohtaa kilpikonnat muutamaksi päiväksi ja vain rentoutua hostellin uima-altaalla kolmen päivän ajan. Onnistuin tavoitteessani melko hyvin. Muuten Santa Teresan nukkuva kaupunki oli aika lailla kuollut ja paikalliset tuntuivat vain odottavan turistikauden alkamista. Hostelli oli kuitenkin viimeisen päälle siisti uima-altaineen ja ulkoilmakeittiöineen ja huoneestakin pulitin vaivaiset 12 $ yö. Muun kaupungin uinuessa uin meressä ja altaalla, vuokrasin pyörän,  luin ja katselin telkkaria, kävin juoksemassa ja muuten vaan ihmettelin maailman menoa. Aamuisin keitin itselleni kaurapuuroa ja voin myöntää, että suomalainen kaurapuuro muutaman kuukauden tauon jälkeen oli niin hyvää, että meinasi itku päästä. Vähän toivottavaa vaihtelua papu-riisi-mössöihin, joka muuten alkaa tulla jo korvista ulos. Koin Santa Teresassa myös järjestyksessään kolmannen maanjäristyksen Costa Ricassa (ja siis koskaan) ja tällä kertaa järistys tuntui kyllä ehkä hieman liikaa, sillä pahaksi onnekseni satuin juuri olemaan puurakenteisen hostellimme yläkerrassa. Yli 6 richterin tärinä laittoi koko hostellin huojumaan niin kovin, että hetkeksi kaikki valot sammuivat ja koko hostelli huojui järistyksen mukana ja piti ottaa jopa seinästä tukea. Hieman säikäytti, mutta kaikki hyvin, kun pelkällä säikähdyksellä selvittiin J

Santa Teresan jälkeen maisema vaihtui täysin kun kuollut surffikaupunki vaihtui San Josen hektiseen vilskeeseen. Mainittakoon kuitenkin, että sää San Josessa oli erinomainen enkä rantapummina joutunutkaan toppatakin ostoon. Luvassa oli kahden päivän ajan ACI-aktiviteetteja mm. kansainvälisen päivän muodossa, jossa tehtävämme oli promota omaa maatamme ticoille, jotka haaveilevat vapaaehtoistöistä ulkomailla.  Lievän sekoilun ja lukuisten ideariihien jälkeen päädyimme Mariannan ja Vilman kanssa promoamaan Suomea jouluteemalla, joka tuntui uppoavan joulupuuroa myöten costa ricalaisiin melko hyvin. Marianne ja Vilma keittelivät jättikattilallisen joulupuuroa ja teema viimeisteltiin jättisatsilla joulupipareita, jotka olivat aika hitti. Huomattavasti makeampiin jälkkäreihin tottuneet ticot ehkä hieman nyrpistelivät nenäänsä joulupuurolle, mutta viereisen pöydän naapurimme ruotsalaiset kyllä tajusivat joulupuuron päälle ja santsasivat kattilan ääressä tasaisin väliajoin. Olenkin ruotsalaisen ystäväni Lisan kanssa sopinut, että välimme pysyvät erittäin hyvinä niin kauan kunhan emme ala keskustelemaan jääkiekosta.   ACI-päivän aktiviteetit päättyivät villeihin halloween bileisiin ja kaiken kaikkiaan koko päivä oli todella hauska, kun sai nähdä kaikki kaverit pitkän tauon jälkeen ja kuulla muiden kokemuksista rakkaassa Costa Ricassamme. Halloween bileissä törmäsimme myös sattumalta suomalaiseen tyttöön sekä costa ricalaiseen mieheen, joka oli ollut Suomessa töissä useamman vuoden. Herrasmiehen mielestä Hamina on maailman paras kaupunki.

Ruuhkaa tiellä.

Manuel Antonio.

Manuel Antonion hostelli.

Santa Teresan hostellin keittiö.

Joulutunnelmia Suomen tapaan.

Vielä maisemakuvaa Manuel Antoniosta.
Puurokattilan kanssa liikenteessä San Josessa. En herättänyt juuri huomiota.


Nyt arki jatkuu taas Matapalossa ja kohti joulua mennään- ainakin mitä kauppojen näyteikkunoista käy ilmi. Vuoden Jenkeissä asuneena en olisi uskonut löytäväni materialistisempaa joulua, mutta väärässä olin. Vaikka Costa Rica ei varsinaisesti mikään talven ihmemaa olekaan, niin jo lokakuussa (!!) kauppojen näyteikkunat tulvivat joulukoristeista ja kaikenlaisesta muusta tarpeettomasta joulukrääsästä. Ruokakaupassa rallattavat joululaulut 24/7 jo ennen halloweenia. Sinänsä hassua, sillä paikallisten mukaan joulua kyllä hypetetään noin kolmen kuukauden ajan, mutta varsinaisen h-hetken koittaessa eli jouluaattona ei sitten tehdäkään juuri mitään eikä joulun vieton perinne ulotu läheskään kaikkialle Costa Ricassa. Ehkä tänä vuonna pitää hieman opettaa ticoja miten joulua vietetään a la Suomi, etenkin kuun saan Suomesta asti ystäväni Maijan sitä kanssani viettämään J

Työkuviot pyörähtivät käyntiin siis Matapalossa, tosin normaalia kiireisemmässä muodossa kun sain aloittaa uuden työrupeaman kolmipäiväisten kilpikonnafestivaalien muodossa. Kyläyhteisö järjestää vuosittain kyseiset festarit ja ASVO luonnollisesti antaa suuren panostuksen festivaalien järjestämiseen. Kolme päivää oli täynnä tanssia, laulua, myyntikojuja, kilpparivalistusta, kisailuja, syömistä, juomista ja muuten vain rentoa oleskelua kyläyhteisön kesken. Muutama turistikin eksyi mukaan.

Nyt arki jatkuu kuitenkin rauhallisempana normaalien arjen rutiineiden muodossa. On hämmästyttävää, miten nopeasti Matapalon kaltainen lappeen Rannasta kaikin mahdollisin tavoin eroava paikka alkaa tuntua kodilta. Toisaalta kohta ollaan seikkailun puolivälissä, aika menee niin nopeasti, ettei sitä meinaa käsittää. Viimeinen puolikas pyörähtää käyntiin ja siitä otetaan kyllä kaikki irti. Luvassa on ainakin reissu Panamaan, Maijan vierailu, loppuleiri sekä helmikuussa aikeissa on tehdä reissu Nicaraguaan ennen Suomeen paluuta.

Matapalo ja turtlesit kuittaa tällä kertaa.

ps. Go SaiPa, torilla tavataan!!

sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Töitä, töitä ja töitä


Suurin osa arjestani täällä Costa Ricassa koostuu kuitenkin työstäni eli vapaaehtoistyöprojektistani merikilpikonnien parissa. Jospa nyt malttaisin istahtaa alas ja kirjoittaa oikeasti siitä mitä täällä paahtavan auringon alla teen kuuden kuukauden ajan reissailun ja muun seikkailun lisäksi.

Matapalon kilpikonniensuojelukohde on yksi ASVO:n (Volunteer Association for the Protected Areas of Costa Rica) neljästä kilpikonnakohteesta ja kapasiteetiltaan kaikista suurin sekä samalla kaikista suosituin kohde vapaaehtoistyölle. Kuten olen aikaisemmissa kirjoituksissa maininnut niin olen projektissa kuitenkin enemmän kuin vapaaehtoistyöntekijä ja minut esitellään kaikille projektin assarina. Jotkut edeltäjistäni ovat myös keksineet oivan termin ”turtle-slave”, joka kyllä ajoittain pitää paikkansa. Työn ja vapaa-ajan raja on hiuksenhieno ja kiireisimpinä viikkoina töitä tehdään kellon ympäri. Toisaalta työ on äärimmäiset palkitsevaa ja palkkiona kovasta työstä saamme pidempiä vapaita, kuin muissa ACI:n projekteissa.

Toistuvasti minulta kysellään, että miltä me sitten kilppareita oikein suojelemme ja minkä ihmeen vuoksi etsimme joka yö pesiä ympäri rantaa ja roudaamme löytyneet kilpparin pesät viveroon (=hautomo). Niin, olisihan se hieno ajatus antaa pesien vaan olla rannalla ja antaa luonnon hoitaa hommansa loppuun. Hieno ajatus, mutta surullinen tosiasia on, että ihminen on itse se suurin uhka kilpikonnille. Maailmassa tunnetaan yhteensä 7 merikilpikonnalajia, joista 5 voidaan löytää Costa Ricasta. Osa lajeista on uhanalaisia ja osa äärimmäisen uhanalaisia.

Työmme täällä projektissa koostuu yöpartiosta, jossa leaderit lähtevät joka yö 2-3 hengen partion kanssa reppu selässä talsimaan 6 kilometrin pituista rantaa edestakaisin. Syy, miksi haluamme pesät löytää mahdollisimman pian on se, että joka ikinen yö on kilpajuoksua salametsästäjien kanssa, jotka häikäilemättä kääntävät pesät ylösalaisin ja varastavat sisällön. Kilpikonnan munien myynti ja osto on ehdottoman laitonta, mutta valitettavan yleistä Costa Rican molemmilla rannikoilla. Tyynellämerellä salametsästäjät jättävät itse konnat yleensä rauhaan, mutta Karibialla myös kilpikonnan liha on arvossaan. Ihmisen raakuus kuitenkin realisoituu valitettavan usein, kuten viime viikonloppuna, kun keittiön pöytämme muuttui jälleen yölliseksi leikkaussaliksi. Tällä kertaa aikuisen konnan evät oli viillelty niin pahoin auki, että leikkaus nähtiin toivottamaksi. Katsoin vierestä, kun tuskissaan olevan konnan sydän pysähtyi ja silmät menivät kiinni. Tällaisia tapauksia tänä vuonna on sattunut hälyttävän monta ja tilanteesta tehtiin suuri uutisointi, joten ”big brother-talomme” muuttui todelliseksi, kun Costa Rican suurin uutiskanava tuli kuvausryhmänsä kanssa kuvaamaan projektiamme ja elämäämme yhden vuorokauden ajaksi. Laittelen linkkiä tänne sitten myöhemmin, kunhan juttu tulee ulos J

Jos olemme onnekkaita partioissa ja satumme rannalla paikalle ensin, niin ensiksi merkitsemme konnan evät ASVO:n tunnistelaatoilla jos näin ei ole vielä tehty. Kirjaamme ylös myös konnan mitat ja teemme muun raportoinnin tilanteesta. Tämän jälkeen annamme luonnon hoitaa lopun ja vierestä katsoen seuraamme luonnon omaa näytelmää, kun konna pikku kätösillään ja kilpeä apua käyttäen kaivaa uskomattoman tarkasti suunnitellun pesän hiekkaan, munii munat, huolellisesti peittelee pesän ja poistuu paikalta jättäen poikaset luonnon armoille.  Joskus ovela konna tekee myös pari ”huijauspesää” ennen oikean pesän tekoa. Fiksuja konnia.

Kun konna on valmis ja ottanut suunnaksi meren niin me astumme kehiin ja kaivamme pesän ylös ja siirrämme sisällön viveroon, jossa pienet kilpparit saavat suuremman mahdollisuuden kuoritua, sillä viveroa valvotaan 24/7. Viverossa taiteilemme itse käsillä kilpikonnan tekemää pesää vastaavan pesän, jossa kaikkien mittojen tulee täsmätä vastaavaa rannalta löytynyttä pesää. Voin sanoa, että olen jo aika taitava käsittelemään hiekkaa. Viimeksi eilen pidin ”pesänkaivantakoulutuksen” 30 hengen turistiryhmälle ja he eivät meinanneet uskoa miten tarkasti pystyin tekemään sentilleen oikean kokoisen kolosen noin 5 minuutissa.  Ottaiskohan Lappeenrannan hiekkalinna meitsin töihin ensi kesänä? Dinosaurusten sijaan voin taiteilla kilpikonnien pesiä.

Vivero.

Sieltä niitä konnia tulee!

Vapautusta odotellessa.

Muita syitä kilpikonnien uhanalaisuuteen ovat muun muassa aikaisemmissa teksteissä mainitsemani kalastus, koirat ja muut eläimet rannalla, mereen joutunut muovi, rehevöityminen, kemikaalit ja öljyonnettomuudet, turismi, rantojen rakentaminen ja eroosio sekä ilmastonmuutoksesta johtuva merenpinnan nousu sekä merilämpötilojen muutos. Ei ole helppoa olla merikilpikonna 2000-luvulla.

Työni on äärimmäisen mielenkiintoista enkä voisi kuvitella työkseni mitään muuta täällä kuin nykyinen työni kilpikonnien parissa enkä Costa Rican kodikseni mitään muuta, kuin omaa pikku kyläämme täällä Matapalossa. Jokainen työpäivä on täysin erilainen ja työtehtävät monipuolisia. Työtehtävät vaihtelevat hiekassa ryömimisestä ja kuoriutumattomien kilpikonnien sikiöiden tutkimuksista aina luentojen pitämiseen. Oma juttuni on ehdottomasti yöpartiot. Ensimmäisillä partioillani tein kuolemaa ja mielessäni oli vain ajatus, että en mitenkään voisi jaksaa tehdä tätä kuuden kuukauden ajan joka ikinen yö. Noh, nyt toimin itse leaderina ja kellotan jo omia henkilökohtaisia aikojani, kuinka nopeasti kävelen 6 kilsan rannan päästä päähän. Uusi Vermontista kotoisin oleva ystäväni Elena naureskelikin, että aivan varmasti kuukauden päästä teen partiot  jo juosten. Edellyttäen, että noina öinä ei ole konnia liikenteessä.  Joskus saattaa mennä useita päiviä, että partioimme ainoastaan tyhjää rantaa. Välillä tulee toki antaa armoa partion muille kokemattomille jäsenille, joille urheilu kuumuudessa keskellä yötä ei ole vielä niin tuttua. Viime yön kierroksella ryhmäläiseni anoivat minulta taukoa jo kahden kilometrin jälkeen. Parasta on kuitenkin se, kun kesken kävelyn näet tutut jäljet hiekassa ja jälkiä seuraamalla löydät konnan. Ensimmäisellä kerralla leaderina löysimme kaksi konnaa, joten lunastin paikkani uutena leaderina aika vakuuttavasti.  Vapaaehtoistyöntekijöistä ainoastaan minä ja Robert toimimme leadereina muun henkilökunnan ohessa.

Ehkä tämä tarinointi töistä riittää tällä kertaa. Ensi lauantaina lomille lompsis 8 päiväksi niin ehkä kirjoittelen noista seikkailuista sitten muutaman viikon päästä. Ohessa linkki kilpikonnatilanteesta Matapalossa espanjaa ymmärtäville.


maanantai 1. lokakuuta 2012

Ripaus Karibiaa



Niin se vaan aika menee ja kalenterissa kääntyi lokakuu. Töistähän minun piti tässä blogikirjoituksessa höpistä, mutta kirjoitan kuitenkin mieluumin pikaisen kirjoituksen matkustelusta ja lomailusta Costa Ricassa. Projektimme luonteeseen siis kuuluu minun ja Robertin osalta rytmi, jossa paiskimme töitä ilman vapaapäiviä 3 viikkoa ja sen jälkeen saamme luvan totaaliseen rentoutumiseen 8 päivän ajan, jolloin voimme suunnata nokkamme vaikka kohti sitä Karibiaa. Projektissamme myös tapaa paljon mielenkiintoisia ihmisiä, sillä lyhytaikaisten vapaaehtoistyöntekijöiden osalta vaihtuvuus tapahtuu tiuhaan tahtiin. Joidenkin kanssa kemiat loksahtavat heti kohdilleen ja matkaseuraa noiden vapaaviikkojen ajaksi ei ole vaikea löytää. Ensimmäisinä vapaapäivinä otimmekin Zurichissa asuvan Ioanan kanssa suunnaksi Karibianmeren.

10 tuntia bussissa yhdellä San Josen vaihdolla kustantaen yhteensä noin 10 euroa ja olimme perillä toisella puolen Costa Ricaa, Puerto Viejon pienessä lomakaupungissa. Jos joku on Costa Ricassa halpaa niin se on kyllä bussilla matkustaminen. Jos istumalihakset vain kestää hyvinkin mielenkiintoisia ja puuduttavan pitkiä matkoja ja vuoristoteitä niin siinä tapauksessa Costa Rican läpikäyminen 6 kuukauden aikana tulee olemaan melko mutkaton tehtävä. Bussiyhteydet ovat myös melko laadukkaat ja bussitkin suhteellisen mukavia matkustaa. Bussissa toki vaanii omat vaaransa ja ammattivarkaat ovat arkipäivää turisteille suosituilla reiteillä. Etenkin jos olet niin hölmö että laitat tavarasi bussin ylähyllylle ja käyt nukkumaan. Maalaisjärjen käyttö on sallittua Costa Ricassa. Mutta joskus sattuu vain käymään uskomattoman huono tuuri, kuten Robert-paralle, jolta on jo KAHDESTI varastettu kaikki arvokas omaisuus; puhelin, kamera, läppäri, lompakko..ja molemmat kerrat ns. ”turvallisissa” olosuhteissa yksityiskiinteistön sisällä. Mutta näissäkin tapauksissa paistoi pieni huolimattomuus ja tavaroiden jättäminen liian houkuttelevasti lojumaan. Tilaisuus tekee varkaan.

Mutta anyway. Kohteeksi valitsimme siis Puerto Viejon, joka tällä hetkellä vallitsevana low-season-aikana paljastui erittäin miellyttäväksi lomakohteeksi. Pieni kylä nukkui ikään kuin talviunta ja hintatasokin oli vielä kohdillaan. Maksoimme pienestä rantabungalowistamme kymmenisen dollaria per nuppi yöltä. Maisemat olivat kuin suoraan Pirates of the Caribbean leffoista (jotka kaikki osaan ulkoa) ja katukuvasta ei olisi uskonut olevansa Costa Ricassa. Bob Marley näkyi ja kuului kaikkialla ja lähes kaikki oli maalattu Jamaican väreillä. Kadulla tallusteli aitoja rastafareja, joiden puheesta oli hitusen vaikea saada selvää, mutta kovin ystävällisiltä silti vaikuttivat.  Ainoat miinukset menivät sille, ettei kaupungissa saanut millään puhuttua espanjaa, vaan paikalliset vastasivat kaikkiin kysymyksiin englanniksi, mikä meinasi käydä ketuttamaan useita kertoja.

Joulukuussa tämä viehättävä rantakaupunki muuttuu kuitenkin jenkkien lomakyläksi ja kaupungissa on bileet 24/7. Silti tuonakin aikana lähiympäristöstä löytää viehättäviä hiljaisia hostelleja ja autioita rantoja jos hieman viitsii nähdä vaivaa ja erkaantua Puerto Viejon keskustasta ja ottaa esimerkiksi suunnaksi Manzanillon pienen tuppukylän, jonka paratiisirannoille pyöräilimme lähes päivittäin.

Pyöräilyn lomassa suoritimme lähinnä totaalista rentoutumista riippumatoissa ja kävelyretkiä Puerto Viejon kylässä. Kerran puolivahingossa löysimme myös metsän uumenista pienen suklaatehtaan, jonne jumituimme juttelemaan paikan ainoan työntekijän kanssa ja vastapalkkioksi seuran pitämisestä saimme maistella huippulaadukkaita suklaita eri valmistusvaiheissa. Halusimme myös vierailla Cahuitan kansallispuistossa, jonne ei ilman opasta ole asiaa, joten hieman vastahakoisesti jouduimme buukkaamaan hyvinkin turistimaisen snorklaus+vaelluspaketin toki melko edulliseen 35 dollarin hintaan. Snorklaus oli minulle elämys, sillä pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni sukeltamaan korallien maailmaan. Toki ympärillä hyörivät, pärskivät ja huutavat saksalaisturistit pilasivat usein kalojen katselun ja sain polskia aika kauas muusta ryhmästä, jotta kaloja sai katsella rauhassa ilman niiden säikkymistä. Yhdessä vaiheessa havahduin siihen, että useilla snorklaajilla tuli hyvinkin kiire takaisin veneille ja syyksi ilmeni se, että uiskentelimme yhdessä vakuuttavan kokoisen riuttahain kanssa. Minä olin tästä kuitenkin autuaan tietämätön ja pettymys oli suuri kun tajusin mitä missasin ja  en päässyt tätä otusta kohtaamaan. Riuttahait kun ovat ihmiselle täysin vaarattomia. Cahuitan kansallispuisto oli melko nopeasti läpikäyty ja kansallispuiston apinoita näimme ihan ”omalla” bungalowimme pihallakin. Ehkä vaikuttavinta oli oppaan osoittama hyvinkin suloinen keltainen kärmes, jonka pureman jälkeen on kuitenkin aikaa noin 30 minuuttia hakeutua apuun ennen kuin vintti pimenee. En halua toiste kohdata tätä ”eyelash-viper”- nimistä kaveria.  Opas oli ilmeisesti kiertänyt puistossa joskus aikaisemminkin, sen verran tottuneesti mm. poimi myrkyllisiä hämähäkkejä puista ja pensaista ja ylpeänä esitteli näitä meille. Kohteliaasti tarjosi myös lounaaksi termiittejä, mutta minulla ei ollut nälkä.

Manzanillon rannat olivat kohtuullisen hienoja.



Auringonlasku Puerto Viejossa.

Meidän snorklauspaatti.

Tätä voi kutsua jo ekologiseksi taloksi.


Karibian seikkailun jälkeen Ioanaa kohtasi paluu takaisin Zurichiin ja minua odottivat työt Matapalossa.  Paluumatkalla tein yhden yön stopin San Josessa. Kylmä, sateinen, pimeä ja ankea San Jose oli nähty jo muutamassa tunnissa ja heti aamulla klo 05.00 otin taksin bussiasemalle ja hyppäsin ensimmäiseen bussiin takaisin lämpöön. Viimeisenä vapaapäivänä latasin akut Dominicalin surffikaupungissa, josta on matkaa Matapaloon vain noin vartin verran bussilla. Kylä osoittautui yllättävän mukavaksi ja pelkästään yhden illan aikana tapasin useita mielenkiintoisia ihmisiä. Mm. hostellissani juttelin ummet ja lammet respan työntekijälle, joka lopulta osoittautui koko putiikin omistajaksi ja sivubisneksenä omistaa vähän lisää bisneksiä lähialueella. Muun muassa yhden ostoskeskuksen.  Seuraavilla lomilla taidan ensin ottaa suoraan suunnaksi Dominicalin, sillä minulle luvattiin jo muutama vaijeriliuku (googleta zip-line) retki ilmaiseksi sekä ilmaiset bussikyydit San Joseen loppuajaksi.  Täällä reissatessa kohtaa niin monenlaisia ihmisiä ja kuulee niin monenlaisia tarinoita, että oma ajatusmaailma saa ihan uudenlaisia käänteitä. Joskus aikaisemmin en olisi voinut kuvitella, että esimerkiksi juttelisin aamukahvin lomassa teksasilaisen suurtilallisen kanssa tai keskustelisin matkustelun syvemmästä merkityksestä naisen kanssa, joka otti lopputilin töistään Etelä-Afrikassa ja päätti lähteä kiertämään moottoripyörällä yksin Etelä-Amerikkaa. Tai ihan vaan päivittäiset kuulumisen vaihtamiset ”oman kylän poikien” kanssa, jotka eivät tiedä tietokoneista ja facebookeista mitään eivätkä toivo elämältä yksinkertaisesti mitään muuta kuin hyviä aaltoja ja surffaamista. Life is a beach.

Playa Dominical.

Semmosta tällä kertaa. Nyt ollaan taas kotona Matapalossa ja töitä riittää enemmän kuin ehtii tehdä. Työtehtäviä on monipuolistettu entisestään ja nyt toimin jo yksin vastuuta kantavana leaderina yöpartioissa. Päivisin avustan puolestaan erilaisissa tiedonhallinnan ja datan keräämisen tehtävissä eli istuskelen tietokoneen ja mappien äärellä sekä myös suoritan erilaisia tutkimuksia. Työ on sisällöltään ollut valtava positiivinen yllätys. Mutta ehkä seuraavalla kerralla tästä lisää.

Nyt, back to work. Hasta luego!