Töitä, töitä ja töitä

Suurin osa arjestani täällä Costa Ricassa koostuu kuitenkin työstäni eli vapaaehtoistyöprojektistani merikilpikonnien parissa. Jospa nyt malttaisin istahtaa alas ja kirjoittaa oikeasti siitä mitä täällä paahtavan auringon alla teen kuuden kuukauden ajan reissailun ja muun seikkailun lisäksi.

Matapalon kilpikonniensuojelukohde on yksi ASVO:n (Volunteer Association for the Protected Areas of Costa Rica) neljästä kilpikonnakohteesta ja kapasiteetiltaan kaikista suurin sekä samalla kaikista suosituin kohde vapaaehtoistyölle. Kuten olen aikaisemmissa kirjoituksissa maininnut niin olen projektissa kuitenkin enemmän kuin vapaaehtoistyöntekijä ja minut esitellään kaikille projektin assarina. Jotkut edeltäjistäni ovat myös keksineet oivan termin ”turtle-slave”, joka kyllä ajoittain pitää paikkansa. Työn ja vapaa-ajan raja on hiuksenhieno ja kiireisimpinä viikkoina töitä tehdään kellon ympäri. Toisaalta työ on äärimmäiset palkitsevaa ja palkkiona kovasta työstä saamme pidempiä vapaita, kuin muissa ACI:n projekteissa.

Toistuvasti minulta kysellään, että miltä me sitten kilppareita oikein suojelemme ja minkä ihmeen vuoksi etsimme joka yö pesiä ympäri rantaa ja roudaamme löytyneet kilpparin pesät viveroon (=hautomo). Niin, olisihan se hieno ajatus antaa pesien vaan olla rannalla ja antaa luonnon hoitaa hommansa loppuun. Hieno ajatus, mutta surullinen tosiasia on, että ihminen on itse se suurin uhka kilpikonnille. Maailmassa tunnetaan yhteensä 7 merikilpikonnalajia, joista 5 voidaan löytää Costa Ricasta. Osa lajeista on uhanalaisia ja osa äärimmäisen uhanalaisia.

Työmme täällä projektissa koostuu yöpartiosta, jossa leaderit lähtevät joka yö 2-3 hengen partion kanssa reppu selässä talsimaan 6 kilometrin pituista rantaa edestakaisin. Syy, miksi haluamme pesät löytää mahdollisimman pian on se, että joka ikinen yö on kilpajuoksua salametsästäjien kanssa, jotka häikäilemättä kääntävät pesät ylösalaisin ja varastavat sisällön. Kilpikonnan munien myynti ja osto on ehdottoman laitonta, mutta valitettavan yleistä Costa Rican molemmilla rannikoilla. Tyynellämerellä salametsästäjät jättävät itse konnat yleensä rauhaan, mutta Karibialla myös kilpikonnan liha on arvossaan. Ihmisen raakuus kuitenkin realisoituu valitettavan usein, kuten viime viikonloppuna, kun keittiön pöytämme muuttui jälleen yölliseksi leikkaussaliksi. Tällä kertaa aikuisen konnan evät oli viillelty niin pahoin auki, että leikkaus nähtiin toivottamaksi. Katsoin vierestä, kun tuskissaan olevan konnan sydän pysähtyi ja silmät menivät kiinni. Tällaisia tapauksia tänä vuonna on sattunut hälyttävän monta ja tilanteesta tehtiin suuri uutisointi, joten ”big brother-talomme” muuttui todelliseksi, kun Costa Rican suurin uutiskanava tuli kuvausryhmänsä kanssa kuvaamaan projektiamme ja elämäämme yhden vuorokauden ajaksi. Laittelen linkkiä tänne sitten myöhemmin, kunhan juttu tulee ulos J

Jos olemme onnekkaita partioissa ja satumme rannalla paikalle ensin, niin ensiksi merkitsemme konnan evät ASVO:n tunnistelaatoilla jos näin ei ole vielä tehty. Kirjaamme ylös myös konnan mitat ja teemme muun raportoinnin tilanteesta. Tämän jälkeen annamme luonnon hoitaa lopun ja vierestä katsoen seuraamme luonnon omaa näytelmää, kun konna pikku kätösillään ja kilpeä apua käyttäen kaivaa uskomattoman tarkasti suunnitellun pesän hiekkaan, munii munat, huolellisesti peittelee pesän ja poistuu paikalta jättäen poikaset luonnon armoille.  Joskus ovela konna tekee myös pari ”huijauspesää” ennen oikean pesän tekoa. Fiksuja konnia.

Kun konna on valmis ja ottanut suunnaksi meren niin me astumme kehiin ja kaivamme pesän ylös ja siirrämme sisällön viveroon, jossa pienet kilpparit saavat suuremman mahdollisuuden kuoritua, sillä viveroa valvotaan 24/7. Viverossa taiteilemme itse käsillä kilpikonnan tekemää pesää vastaavan pesän, jossa kaikkien mittojen tulee täsmätä vastaavaa rannalta löytynyttä pesää. Voin sanoa, että olen jo aika taitava käsittelemään hiekkaa. Viimeksi eilen pidin ”pesänkaivantakoulutuksen” 30 hengen turistiryhmälle ja he eivät meinanneet uskoa miten tarkasti pystyin tekemään sentilleen oikean kokoisen kolosen noin 5 minuutissa.  Ottaiskohan Lappeenrannan hiekkalinna meitsin töihin ensi kesänä? Dinosaurusten sijaan voin taiteilla kilpikonnien pesiä.

Vivero.

Sieltä niitä konnia tulee!

Vapautusta odotellessa.

Muita syitä kilpikonnien uhanalaisuuteen ovat muun muassa aikaisemmissa teksteissä mainitsemani kalastus, koirat ja muut eläimet rannalla, mereen joutunut muovi, rehevöityminen, kemikaalit ja öljyonnettomuudet, turismi, rantojen rakentaminen ja eroosio sekä ilmastonmuutoksesta johtuva merenpinnan nousu sekä merilämpötilojen muutos. Ei ole helppoa olla merikilpikonna 2000-luvulla.

Työni on äärimmäisen mielenkiintoista enkä voisi kuvitella työkseni mitään muuta täällä kuin nykyinen työni kilpikonnien parissa enkä Costa Rican kodikseni mitään muuta, kuin omaa pikku kyläämme täällä Matapalossa. Jokainen työpäivä on täysin erilainen ja työtehtävät monipuolisia. Työtehtävät vaihtelevat hiekassa ryömimisestä ja kuoriutumattomien kilpikonnien sikiöiden tutkimuksista aina luentojen pitämiseen. Oma juttuni on ehdottomasti yöpartiot. Ensimmäisillä partioillani tein kuolemaa ja mielessäni oli vain ajatus, että en mitenkään voisi jaksaa tehdä tätä kuuden kuukauden ajan joka ikinen yö. Noh, nyt toimin itse leaderina ja kellotan jo omia henkilökohtaisia aikojani, kuinka nopeasti kävelen 6 kilsan rannan päästä päähän. Uusi Vermontista kotoisin oleva ystäväni Elena naureskelikin, että aivan varmasti kuukauden päästä teen partiot  jo juosten. Edellyttäen, että noina öinä ei ole konnia liikenteessä.  Joskus saattaa mennä useita päiviä, että partioimme ainoastaan tyhjää rantaa. Välillä tulee toki antaa armoa partion muille kokemattomille jäsenille, joille urheilu kuumuudessa keskellä yötä ei ole vielä niin tuttua. Viime yön kierroksella ryhmäläiseni anoivat minulta taukoa jo kahden kilometrin jälkeen. Parasta on kuitenkin se, kun kesken kävelyn näet tutut jäljet hiekassa ja jälkiä seuraamalla löydät konnan. Ensimmäisellä kerralla leaderina löysimme kaksi konnaa, joten lunastin paikkani uutena leaderina aika vakuuttavasti.  Vapaaehtoistyöntekijöistä ainoastaan minä ja Robert toimimme leadereina muun henkilökunnan ohessa.

Ehkä tämä tarinointi töistä riittää tällä kertaa. Ensi lauantaina lomille lompsis 8 päiväksi niin ehkä kirjoittelen noista seikkailuista sitten muutaman viikon päästä. Ohessa linkki kilpikonnatilanteesta Matapalossa espanjaa ymmärtäville.

http://www.repretel.com/poblaci%C3%B3n-de-tortugas-en-playa-mata-palo-ha-disminuido

Ripaus Karibiaa

Niin se vaan aika menee ja kalenterissa kääntyi lokakuu. Töistähän minun piti tässä blogikirjoituksessa höpistä, mutta kirjoitan kuitenkin mieluumin pikaisen kirjoituksen matkustelusta ja lomailusta Costa Ricassa. Projektimme luonteeseen siis kuuluu minun ja Robertin osalta rytmi, jossa paiskimme töitä ilman vapaapäiviä 3 viikkoa ja sen jälkeen saamme luvan totaaliseen rentoutumiseen 8 päivän ajan, jolloin voimme suunnata nokkamme vaikka kohti sitä Karibiaa. Projektissamme myös tapaa paljon mielenkiintoisia ihmisiä, sillä lyhytaikaisten vapaaehtoistyöntekijöiden osalta vaihtuvuus tapahtuu tiuhaan tahtiin. Joidenkin kanssa kemiat loksahtavat heti kohdilleen ja matkaseuraa noiden vapaaviikkojen ajaksi ei ole vaikea löytää. Ensimmäisinä vapaapäivinä otimmekin Zurichissa asuvan Ioanan kanssa suunnaksi Karibianmeren.

10 tuntia bussissa yhdellä San Josen vaihdolla kustantaen yhteensä noin 10 euroa ja olimme perillä toisella puolen Costa Ricaa, Puerto Viejon pienessä lomakaupungissa. Jos joku on Costa Ricassa halpaa niin se on kyllä bussilla matkustaminen. Jos istumalihakset vain kestää hyvinkin mielenkiintoisia ja puuduttavan pitkiä matkoja ja vuoristoteitä niin siinä tapauksessa Costa Rican läpikäyminen 6 kuukauden aikana tulee olemaan melko mutkaton tehtävä. Bussiyhteydet ovat myös melko laadukkaat ja bussitkin suhteellisen mukavia matkustaa. Bussissa toki vaanii omat vaaransa ja ammattivarkaat ovat arkipäivää turisteille suosituilla reiteillä. Etenkin jos olet niin hölmö että laitat tavarasi bussin ylähyllylle ja käyt nukkumaan. Maalaisjärjen käyttö on sallittua Costa Ricassa. Mutta joskus sattuu vain käymään uskomattoman huono tuuri, kuten Robert-paralle, jolta on jo KAHDESTI varastettu kaikki arvokas omaisuus; puhelin, kamera, läppäri, lompakko..ja molemmat kerrat ns. ”turvallisissa” olosuhteissa yksityiskiinteistön sisällä. Mutta näissäkin tapauksissa paistoi pieni huolimattomuus ja tavaroiden jättäminen liian houkuttelevasti lojumaan. Tilaisuus tekee varkaan.

Mutta anyway. Kohteeksi valitsimme siis Puerto Viejon, joka tällä hetkellä vallitsevana low-season-aikana paljastui erittäin miellyttäväksi lomakohteeksi. Pieni kylä nukkui ikään kuin talviunta ja hintatasokin oli vielä kohdillaan. Maksoimme pienestä rantabungalowistamme kymmenisen dollaria per nuppi yöltä. Maisemat olivat kuin suoraan Pirates of the Caribbean leffoista (jotka kaikki osaan ulkoa) ja katukuvasta ei olisi uskonut olevansa Costa Ricassa. Bob Marley näkyi ja kuului kaikkialla ja lähes kaikki oli maalattu Jamaican väreillä. Kadulla tallusteli aitoja rastafareja, joiden puheesta oli hitusen vaikea saada selvää, mutta kovin ystävällisiltä silti vaikuttivat.  Ainoat miinukset menivät sille, ettei kaupungissa saanut millään puhuttua espanjaa, vaan paikalliset vastasivat kaikkiin kysymyksiin englanniksi, mikä meinasi käydä ketuttamaan useita kertoja.

Joulukuussa tämä viehättävä rantakaupunki muuttuu kuitenkin jenkkien lomakyläksi ja kaupungissa on bileet 24/7. Silti tuonakin aikana lähiympäristöstä löytää viehättäviä hiljaisia hostelleja ja autioita rantoja jos hieman viitsii nähdä vaivaa ja erkaantua Puerto Viejon keskustasta ja ottaa esimerkiksi suunnaksi Manzanillon pienen tuppukylän, jonka paratiisirannoille pyöräilimme lähes päivittäin.

Pyöräilyn lomassa suoritimme lähinnä totaalista rentoutumista riippumatoissa ja kävelyretkiä Puerto Viejon kylässä. Kerran puolivahingossa löysimme myös metsän uumenista pienen suklaatehtaan, jonne jumituimme juttelemaan paikan ainoan työntekijän kanssa ja vastapalkkioksi seuran pitämisestä saimme maistella huippulaadukkaita suklaita eri valmistusvaiheissa. Halusimme myös vierailla Cahuitan kansallispuistossa, jonne ei ilman opasta ole asiaa, joten hieman vastahakoisesti jouduimme buukkaamaan hyvinkin turistimaisen snorklaus+vaelluspaketin toki melko edulliseen 35 dollarin hintaan. Snorklaus oli minulle elämys, sillä pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni sukeltamaan korallien maailmaan. Toki ympärillä hyörivät, pärskivät ja huutavat saksalaisturistit pilasivat usein kalojen katselun ja sain polskia aika kauas muusta ryhmästä, jotta kaloja sai katsella rauhassa ilman niiden säikkymistä. Yhdessä vaiheessa havahduin siihen, että useilla snorklaajilla tuli hyvinkin kiire takaisin veneille ja syyksi ilmeni se, että uiskentelimme yhdessä vakuuttavan kokoisen riuttahain kanssa. Minä olin tästä kuitenkin autuaan tietämätön ja pettymys oli suuri kun tajusin mitä missasin ja  en päässyt tätä otusta kohtaamaan. Riuttahait kun ovat ihmiselle täysin vaarattomia. Cahuitan kansallispuisto oli melko nopeasti läpikäyty ja kansallispuiston apinoita näimme ihan ”omalla” bungalowimme pihallakin. Ehkä vaikuttavinta oli oppaan osoittama hyvinkin suloinen keltainen kärmes, jonka pureman jälkeen on kuitenkin aikaa noin 30 minuuttia hakeutua apuun ennen kuin vintti pimenee. En halua toiste kohdata tätä ”eyelash-viper”- nimistä kaveria.  Opas oli ilmeisesti kiertänyt puistossa joskus aikaisemminkin, sen verran tottuneesti mm. poimi myrkyllisiä hämähäkkejä puista ja pensaista ja ylpeänä esitteli näitä meille. Kohteliaasti tarjosi myös lounaaksi termiittejä, mutta minulla ei ollut nälkä.

Manzanillon rannat olivat kohtuullisen hienoja.

Auringonlasku Puerto Viejossa.

Meidän snorklauspaatti.

Tätä voi kutsua jo ekologiseksi taloksi.

Karibian seikkailun jälkeen Ioanaa kohtasi paluu takaisin Zurichiin ja minua odottivat työt Matapalossa.  Paluumatkalla tein yhden yön stopin San Josessa. Kylmä, sateinen, pimeä ja ankea San Jose oli nähty jo muutamassa tunnissa ja heti aamulla klo 05.00 otin taksin bussiasemalle ja hyppäsin ensimmäiseen bussiin takaisin lämpöön. Viimeisenä vapaapäivänä latasin akut Dominicalin surffikaupungissa, josta on matkaa Matapaloon vain noin vartin verran bussilla. Kylä osoittautui yllättävän mukavaksi ja pelkästään yhden illan aikana tapasin useita mielenkiintoisia ihmisiä. Mm. hostellissani juttelin ummet ja lammet respan työntekijälle, joka lopulta osoittautui koko putiikin omistajaksi ja sivubisneksenä omistaa vähän lisää bisneksiä lähialueella. Muun muassa yhden ostoskeskuksen.  Seuraavilla lomilla taidan ensin ottaa suoraan suunnaksi Dominicalin, sillä minulle luvattiin jo muutama vaijeriliuku (googleta zip-line) retki ilmaiseksi sekä ilmaiset bussikyydit San Joseen loppuajaksi.  Täällä reissatessa kohtaa niin monenlaisia ihmisiä ja kuulee niin monenlaisia tarinoita, että oma ajatusmaailma saa ihan uudenlaisia käänteitä. Joskus aikaisemmin en olisi voinut kuvitella, että esimerkiksi juttelisin aamukahvin lomassa teksasilaisen suurtilallisen kanssa tai keskustelisin matkustelun syvemmästä merkityksestä naisen kanssa, joka otti lopputilin töistään Etelä-Afrikassa ja päätti lähteä kiertämään moottoripyörällä yksin Etelä-Amerikkaa. Tai ihan vaan päivittäiset kuulumisen vaihtamiset ”oman kylän poikien” kanssa, jotka eivät tiedä tietokoneista ja facebookeista mitään eivätkä toivo elämältä yksinkertaisesti mitään muuta kuin hyviä aaltoja ja surffaamista. Life is a beach.

Playa Dominical.

Semmosta tällä kertaa. Nyt ollaan taas kotona Matapalossa ja töitä riittää enemmän kuin ehtii tehdä. Työtehtäviä on monipuolistettu entisestään ja nyt toimin jo yksin vastuuta kantavana leaderina yöpartioissa. Päivisin avustan puolestaan erilaisissa tiedonhallinnan ja datan keräämisen tehtävissä eli istuskelen tietokoneen ja mappien äärellä sekä myös suoritan erilaisia tutkimuksia. Työ on sisällöltään ollut valtava positiivinen yllätys. Mutta ehkä seuraavalla kerralla tästä lisää.

Nyt, back to work. Hasta luego!