Panamaa sun muuta

Aika jatkaa juoksuaan ja koko syksyn odotettu Panaman matkakin on heitetty. Seuraavalla kerralla kun vapaus koittaa niin onkin jo aika matkata San Josen kansainväliselle kentälle vastaanottamaan Maija Suomesta kylään kahdeksi viikoksi. Kolme viikkoa pitäisi kuitenkin malttaa tuota päivää odottaa ja keskittyä taas paiskimaan töitä. Tai ei. Pahasti näyttää, että kilpparit ovat jättäneet hyvästit tältä kaudelta ja loppuajan saan keskittyä hiekanvaihtoon viverossa. Kokonaisen viikon saldo partioilta on yksi 1,5 metrin pituinen  boa. Ei hyvä. Onneksi tammikuussa pääsen katselemaan muita maisemia, kun minut yhdessä Danielin kanssa lähetetään Karibialle töihin. Kuulostaa unelmalta, mutta Karibian projektissa paiskitaan töitä ympäri vuoden rajuimmissa olosuhteissa.

Panaman reissu tosiaan on takana, joten ehkä muutama sananen siitä. Matka alkoi ehkä hieman kiukkuisissa tunnelmissa kun jouduin matkaamaan Matapalosta 5 tuntia niin-kovasti-rakastamaani-San Joseen ihan vaan napatakseni bussin takaisin Matapalon seuduille, sillä ylitimme rajan Tyynenmeren puolelta. Itse Panaman matkakin alkoi ehkä hieman hektisissä tunnelmissa, kun käsitys ”tico-time” sai aivan uuden merkityksen kun olimme sopineet koordinaattorimme Memon kanssa tapaamisen bussiterminaaliin klo 7 sillä päivän ainut bussi Panamaan lähtee klo 7.30. Memo saapuikin asemalle melkein ajoissa klo 7.32 ja tätä ennen saimme rukoilla bussikuskia odottamaan, sillä ilman Memoahan matkasta ei olisi tullut mitään, sillä hänellä oli hallussaan koko 15 hengen porukan passit ja matkaliput sekä hotellivaraukset. Matkaan kuitenkin päästiin ja kevyehkön 9,5 tunnin matkan jälkeen olimme Panamassa.

Panamassa tukikohtamme sijaitsi David-nimisessä kaupungissa, joka huhujen mukaan on Panaman toiseksi suurin kaupunki. Ilmeisesti Panamakaan ei siis ole koolla pilattu. Toki tulee ottaa huomioon, että pääkaupunki Panama City on aivan toista luokkaa kuin San Jose pilvenpiirtäjineen kaikkineen. Kaiken kaikkiaan Panama erosi Costa Ricasta kuitenkin yllättävän paljon. Päällimmäiseksi mielikuvaksi jäi, että Panamassa on nähtävillä hitusen enemmän alkuperäistä lattarikulttuuria. Alkuperäisintiaani perinteisine asuineen katukuvassa ei ollut mitenkään poikkeuksellista. Mukava plussa Costa Ricaan nähden oli Panaman naurettavan alhaiset hinnat. Aidot Converset tarttuivat mukaan 20 dollarilla, samaan 20 dollarin hintaan tinkasin itselleni myös uudet juoksulenkkarit. Ruoan hinta ravintoloissa ei myöskään ollut hinnalla pilattu ja kolmen päivän ajan nautiskelimme hyvästä ruoasta ja juomasta todella edullisesti. Panamassa ei tarvinnut syödä gallo pintoa (papuja ja riisiä) aamupalaksi. Panamalaiset sen sijaan naureskelevat costa ricalaisten tavalla syödä galloa aamupalaksi. Itse vetävät tyytyväisenä porsaan kyljyksiä, pihvejä ja makkaroita aamiaisena. Tähän en itse pystynyt klo 8.30 aamulla vaan tyydyin pannareihin ja hedelmiin. Mielenkiintoisen ja mainitsemisen arvoisen makuelämyksen tarjosi myös oluen makuinen jäätelö. Hieman outoa oli tilata jäätelöbaarissa ”öö..yksi..olut?..kiitos”.

Panaman katukuvaa.

Kuuluisa olutjäätelö.

Illanviettoa Panamassa Suomen ja Islannin voimin.

Kun tarvittava 72 tuntia uuden 90 päivän oleskeluluvan saamiseksi täyttyi niin otimme suunnaksi koti Costa Rican. Tullimuodollisuudet paluumatkalla eivät sujuneet ihan niin kuin elokuvissa, sillä Panama-Costa Rican rajamuodollisuudet olivat hyvinkin mielenkiintoisia, mutta loppujen lopuksi kaikki saivat uudet leimat passiin ja näin lähtee käyntiin viimeiset 90 päivää Costa Ricassa.

Paluumatkalla pysähdyin viettämään viikonlopun Mariannan ja englantilaisen ystäväni Louisin kanssa naapurikylässä Dominicalissa. Lauantaina vierailimme läheisessä Marina Ballena kansallispuistossa. Nimi tarkoittaa kirjaimellisesti valasta, sillä puiston rantaviiva on valaan pyrstön muotoinen. Puistossa on myös mahdollisuus varata itselleen valasretkiä, joissa huristellaan veneellä kaikuluotainta seuraten valaiden luo. 60 dollarin hinta ei kuitenkaan houkutellut, mutta voi olla, että tämän retken ehkä kuitenkin tulen vielä ennen Suomeen paluuta suorittamaan. Itse puistossa ”valaan häntään” päästäksemme meidän tuli odotella kolme tuntia laskuveden alkua, jolloin saarekkeelle voi kävellä eikä uida. Odotimme kärsivällisesti kolme tuntia rannalla makoillen (tai Marianna hiekkalinnaa rakentaen) pääsyä saarekkeelle ihan vaan lopulta todetaksemme, että saareke on pelkkiä teräviä kiviä täynnä eikä siellä voi oikein edes kävellä. Tämän jälkeen palasimme Dominicaliin. Älkää ymmärtäkö väärin, kansallispuisto rantoineen kaikkineen oli uskomattoman kaunis. Tulipahan sekin koettua ja näettyä kun ihan melkein naapurissa asun :)

Marina Ballena.

Matapalo tosiaan hiljenee kovaa vauhtia tältä kaudelta. Vapaaehtoistyöntekijöitä ei enää juurikaan ole ja loppuajan saamme pärjäillä suureksi osaksi omalla porukalla. Tekemistä saa välillä keksimällä keksiä itselleen ja uudeksi harrastukseksi olenkin valinnut ratsastuksen, hevosia kun täällä Matapalossa riittää. Lännenratsastukseen piti aluksi vähän totutella, mutta kun vauhtiin päästiin niin hyvin nopeasti kiidettiin jo laukkaa pitkin rantaviivaa. Välillä poiketaan jokien yli mangrovemetsiin tai pysähdytään poimimaan verigreippejä, sitruunoita ja appelsiineja suoraan puusta hevosen selästä käsin. Voisi sitä huonomminkin harrastukset valita!

Nykyisin käyn myös juoksemassa lähes joka aamu. Urheileva nainen on Costa Ricassa ja erityisesti pienillä paikkakunnilla harvinaisuus, joten kyläläiset katsovat minua lähes poikkeuksetta kuten hullua kun viiletän menemään pitkin hiekkateitä. Nyt ehkä ovat jo melkein tottuneet hulluun juoksevaan suomalaiseen ja välillä jopa kannustavat kun juoksen talojen ohi. Juoksumaastot täällä ovat kuitenkin niin erinomaiset, ettei niitä voi olla hyödyntämättä.

Muuten voisin sanoa olevani jo melko sopeutunut paikalliseen kulttuuriin, siitä kertoo jopa nykyinen ihonvärini. Puhuessani espanjaa minua luullaan ajoittain costa ricalaiseksi ja taidanpa olla jopa ruskettuneempi kuin suurin osa costa ricalaisista. Saa nähdä tunnistetaanko minua enää edes suomalaiseksi kun palaan takaisin kylmään koti-Suomeen.

Nyt riittää tarinointi tällä kertaa. Palataan asiaan joulukuun puolella. Nauttikaa lumesta ja joulunodotuksesta. Minua odottaa hieman erilainen joulukuu, mutta koitan ottaa siitäkin kaiken irti :)

Lokakuun kuulumiset

Lomat on lusittu taasen ja aika palata työn ääreen. Kahdeksan päivän hostellielämän jälkeen on mukava palata takaisin Matapalon kotiin jo tutuksi tulleiden arkirutiineiden ääreen. Kilpikonnat ovat vain ottaneet ja lähteneet, sillä ainuttakaan emme ole muutamaan viikkoon löytäneet. Tämä on biologiemme mielestä kuitenkin vain tyyntä ennen myrskyä, sillä ensi viikosta lähtien odotamme viimeisen rutistuksen alkavan ja kilpikonnien palaavan ryminällä rannoille. Tämän jälkeen marraskuun kääntyessä joulukuuksi onkin aika laittaa pillit pussiin ja kilpikonnien pesintäkausi 2012 Matapalossa päättyy jatkuen vasta ensi huhtikuun tienoilla. Mitä lie keksimmekään tehdä pari kuukautta täällä, sitä en tiedä. Luvassa on paljon ainakin fyysistä työtä viverossa valmistellessamme kaiken valmiiksi ensi kautta varten. 20 kilon hiekkasäkkejä kun kantelee 35 asteen helteissä niin sitä tietää todellakin jotain tehneensä. Luvassa tammikuulle on varmasti myös paljon surffausta. Näissä kiireissä en ole surffausta ehtinyt harjoittamaan, mutta joulu-tammikuussa otan kaiken irti mitä Matapalosta saa. Siis toisinsanoin surffaus ja ratsastus.  Sain myös luvan joulu-tammikuussa vierailla Costa Rican muissa kilppariprojekteissa, jottei aika käy aivan tylsäksi ja pääsen vähän katselemaan miten niitä konnia suojellaan mm. Karibialla. Jotkin projekteista sijaitsevat aika extreme-olosuhteissa ja niiden rinnalla Matapalomme tuntuu aurinkomatkojen viiden tähden lomakohteelta. Esimerkiksi Buena Vistan projektiin päästäkseen tulee ensin matkata veneellä ja tämän jälkeen ylittää joki, jossa asustelee krokotiileja ja kärmeksiä. Kahlaten. Sähköjä tai juoksevaa vettä ei luonnollisesti ole. Muutama päivä riittänee tässä kohteessa.

Tosiaan palatakseni viimeisimpiin vapaisiin niin viikko oli aikalailla lentämistä paikasta A paikkaan B. Aloitin lomat paikkakunnalta Puntarenas, joka on nimensä mukaisesti Puntarenas-provinssin pääkaupunki. Jälleen kerran Costa Rican pieni koko realisoitui minulle, kun ”isoksi kaupungiksi” kerrottu Puntarenas oli kävelty läpi noin vartissa. Mainittavan arvoista kaupungissa on kuitenkin se, että Puntarenas toimii suurien risteilyalusten Costa Rica pysäkkinä, joten hyvin läheltä pääsin ihmettelemään viimeisen päälle huoliteltua Karibian laivaa ”Coral Princess”. Rantabaarissa tutustuin myös laivan kahteen unkarilaiseen työntekijään, joiden elämäntapa oli mielenkiintoista kuunneltavaa. Maa ja satama vaihtuvat lähes päivittäin ja jopa 10 kuukautta saattaa vierähtää yhdellä työkeikalla.  Normiduuni.

Seuraavana aamuna jätin Puntarenasin taakseni ja hyppäsin rinkkani kanssa lauttaan, joka kuljetti minut 1,5 tunnissa Costa Rican Nicoya Peninsula- nimiselle niemekkeelle. Täällä jatkoin matkaani Santa Teresa nimiseen rantakaupunkiin, jossa tarkoituksenani oli unohtaa kilpikonnat muutamaksi päiväksi ja vain rentoutua hostellin uima-altaalla kolmen päivän ajan. Onnistuin tavoitteessani melko hyvin. Muuten Santa Teresan nukkuva kaupunki oli aika lailla kuollut ja paikalliset tuntuivat vain odottavan turistikauden alkamista. Hostelli oli kuitenkin viimeisen päälle siisti uima-altaineen ja ulkoilmakeittiöineen ja huoneestakin pulitin vaivaiset 12 $ yö. Muun kaupungin uinuessa uin meressä ja altaalla, vuokrasin pyörän,  luin ja katselin telkkaria, kävin juoksemassa ja muuten vaan ihmettelin maailman menoa. Aamuisin keitin itselleni kaurapuuroa ja voin myöntää, että suomalainen kaurapuuro muutaman kuukauden tauon jälkeen oli niin hyvää, että meinasi itku päästä. Vähän toivottavaa vaihtelua papu-riisi-mössöihin, joka muuten alkaa tulla jo korvista ulos. Koin Santa Teresassa myös järjestyksessään kolmannen maanjäristyksen Costa Ricassa (ja siis koskaan) ja tällä kertaa järistys tuntui kyllä ehkä hieman liikaa, sillä pahaksi onnekseni satuin juuri olemaan puurakenteisen hostellimme yläkerrassa. Yli 6 richterin tärinä laittoi koko hostellin huojumaan niin kovin, että hetkeksi kaikki valot sammuivat ja koko hostelli huojui järistyksen mukana ja piti ottaa jopa seinästä tukea. Hieman säikäytti, mutta kaikki hyvin, kun pelkällä säikähdyksellä selvittiin J

Santa Teresan jälkeen maisema vaihtui täysin kun kuollut surffikaupunki vaihtui San Josen hektiseen vilskeeseen. Mainittakoon kuitenkin, että sää San Josessa oli erinomainen enkä rantapummina joutunutkaan toppatakin ostoon. Luvassa oli kahden päivän ajan ACI-aktiviteetteja mm. kansainvälisen päivän muodossa, jossa tehtävämme oli promota omaa maatamme ticoille, jotka haaveilevat vapaaehtoistöistä ulkomailla.  Lievän sekoilun ja lukuisten ideariihien jälkeen päädyimme Mariannan ja Vilman kanssa promoamaan Suomea jouluteemalla, joka tuntui uppoavan joulupuuroa myöten costa ricalaisiin melko hyvin. Marianne ja Vilma keittelivät jättikattilallisen joulupuuroa ja teema viimeisteltiin jättisatsilla joulupipareita, jotka olivat aika hitti. Huomattavasti makeampiin jälkkäreihin tottuneet ticot ehkä hieman nyrpistelivät nenäänsä joulupuurolle, mutta viereisen pöydän naapurimme ruotsalaiset kyllä tajusivat joulupuuron päälle ja santsasivat kattilan ääressä tasaisin väliajoin. Olenkin ruotsalaisen ystäväni Lisan kanssa sopinut, että välimme pysyvät erittäin hyvinä niin kauan kunhan emme ala keskustelemaan jääkiekosta.   ACI-päivän aktiviteetit päättyivät villeihin halloween bileisiin ja kaiken kaikkiaan koko päivä oli todella hauska, kun sai nähdä kaikki kaverit pitkän tauon jälkeen ja kuulla muiden kokemuksista rakkaassa Costa Ricassamme. Halloween bileissä törmäsimme myös sattumalta suomalaiseen tyttöön sekä costa ricalaiseen mieheen, joka oli ollut Suomessa töissä useamman vuoden. Herrasmiehen mielestä Hamina on maailman paras kaupunki.

Ruuhkaa tiellä.

Manuel Antonio.

Manuel Antonion hostelli.

Santa Teresan hostellin keittiö.

Joulutunnelmia Suomen tapaan.

Vielä maisemakuvaa Manuel Antoniosta.

Puurokattilan kanssa liikenteessä San Josessa. En herättänyt juuri huomiota.

Nyt arki jatkuu taas Matapalossa ja kohti joulua mennään- ainakin mitä kauppojen näyteikkunoista käy ilmi. Vuoden Jenkeissä asuneena en olisi uskonut löytäväni materialistisempaa joulua, mutta väärässä olin. Vaikka Costa Rica ei varsinaisesti mikään talven ihmemaa olekaan, niin jo lokakuussa (!!) kauppojen näyteikkunat tulvivat joulukoristeista ja kaikenlaisesta muusta tarpeettomasta joulukrääsästä. Ruokakaupassa rallattavat joululaulut 24/7 jo ennen halloweenia. Sinänsä hassua, sillä paikallisten mukaan joulua kyllä hypetetään noin kolmen kuukauden ajan, mutta varsinaisen h-hetken koittaessa eli jouluaattona ei sitten tehdäkään juuri mitään eikä joulun vieton perinne ulotu läheskään kaikkialle Costa Ricassa. Ehkä tänä vuonna pitää hieman opettaa ticoja miten joulua vietetään a la Suomi, etenkin kuun saan Suomesta asti ystäväni Maijan sitä kanssani viettämään J

Työkuviot pyörähtivät käyntiin siis Matapalossa, tosin normaalia kiireisemmässä muodossa kun sain aloittaa uuden työrupeaman kolmipäiväisten kilpikonnafestivaalien muodossa. Kyläyhteisö järjestää vuosittain kyseiset festarit ja ASVO luonnollisesti antaa suuren panostuksen festivaalien järjestämiseen. Kolme päivää oli täynnä tanssia, laulua, myyntikojuja, kilpparivalistusta, kisailuja, syömistä, juomista ja muuten vain rentoa oleskelua kyläyhteisön kesken. Muutama turistikin eksyi mukaan.

Nyt arki jatkuu kuitenkin rauhallisempana normaalien arjen rutiineiden muodossa. On hämmästyttävää, miten nopeasti Matapalon kaltainen lappeen Rannasta kaikin mahdollisin tavoin eroava paikka alkaa tuntua kodilta. Toisaalta kohta ollaan seikkailun puolivälissä, aika menee niin nopeasti, ettei sitä meinaa käsittää. Viimeinen puolikas pyörähtää käyntiin ja siitä otetaan kyllä kaikki irti. Luvassa on ainakin reissu Panamaan, Maijan vierailu, loppuleiri sekä helmikuussa aikeissa on tehdä reissu Nicaraguaan ennen Suomeen paluuta.

Matapalo ja turtlesit kuittaa tällä kertaa.

ps. Go SaiPa, torilla tavataan!!