Buenos tardesta vaan!

Ehjänä päästiin perille rinkkoineen kaikkineen ja lattarielämä alkakoon. Meillä kävi tuuri rinkkojemme kanssa, edellisen porukan matkatavarat joutuivat kuulema Iberian toimesta Dominikaaliseen tasavaltaan. 12 tuntia unta pallossa ja nyt ruvetaan tutkimaan, että missäs ihmeessä sitä ollaan. Halusin jotain aivan erilaista. Sitä sain. 

Lennot menivät todella hyvin. Fiilis oli edelleen todella hyvä ja rauhallinen, kun Finnairin pyörät irtosivat Suomen kamaralta. Madridin lento meni aika malttamattomasti ja neljä tuntia tuntui todella pitkältä ajalta. Perillä meitä syleili koko kesän odotettu lämpö ja edes + 37 astetta ei tuntunut yhtään pahalta, hyvin autuaasti otin tuon lämmön vastaan! Väsyneet matkustajat palkitsi hotellin ylläri buffetti ja heti ensimmäisenä iltana saatiin nauttia aidosta espanjalaisesta ruoasta. Illalla kävimme pyörähtämässä Madridin yössä ja Madrid onnistui valloittamaan ainoastaan yhden illan/yön perusteella sydämeni täysin! Minullahan on vielä Erasmus-vaihtovalttikortti käyttämättä...

Tästä se lähti!

Madridin öisiä nähtävyyksiä. Kuninkaanlinna. Kunkku ei ollut tosin kotona.

Löydettiin hieno mainos.

Madridin huilailun jälkeen lähti käyntiin puuduttava 11 tunnin lento San Joseen. Olen ylpeä itsestäni, sillä sain kirjoitettua jopa pari kouluesseetä. Loppumatkasta tunnelma oli aika väsynyt ja jutut sen mukaisia, mutta vihdoin ja viimein Atlantin jälkeen koneen ikkunasta avautui näkymä tulevaan kotimaahan. Pelkkää vihreyttä ja metsää ja vuoria joka suuntaan ja viimeiseen asti tuntui, että kone laskeutuu johonkin banaaniplantaasille. Maan pieni koko realisoitui viimeistään siihen, kun kiitoradan vieressä juoksi lehmiä ja hevosia ja San Josen kansainvälinen lentokenttä vaikutti koneen ikkunasta enemmänkin ladolta. Sisältä kuitenkin hyvin siisti. Costa Rican tullitäti oli oikein ystävällinen ja rupattelun lomassa unohti tyystin kysyä kaikki kysymykset, joita äkkiseltään olisin luullut heidän kysyvän. Häntä ei juurikaan kiinnostanut miksi maahan tulen, mitä täällä teen ja milloin lähden. Vastassa kentällä meitä oli iloinen ACI:n joukko ja autollinen maahan tulleita väsyneitä matkaajia kiikutettiin ACI:n toimistolle odottamaan isäntäperheitä. Lämpöä oli semmonen +25 ja sää oli tuulinen ja pilvinen. Marianna erehtyi kysymään, että onko täällä aina näin lämmin (tarkoittaen korkeaa ilmankosteutta), johon hölmistyneenä vastasivat, että täällähän on nyt kylmä. Kerroin heille Suomessa olleen 6 astetta lähtiessä, johon he puolestaan vastasivat, että tuohon lämpötilaan costa ricalaiset kuolisivat. Hyökkäsimme Mariannan kanssa melko välittömästi toimiston kahvihuoneeseen maistamaan ekat kupilliset kuuluisaa Costa Rican sumppia, mutta kahvihetki jäi melko lyhyeksi kun isäntäperheemme tuli meitä hakemaan. Matkan aikana ymmärsin yhä paremmin ja paremmin miksi meidän ei täällä anneta ajaa autoa.  Kesken pahimman ruuhkan tienristeykseen haahuili hemmo esittämään performanssitaidetta tulikeppien kanssa pyytäen ohi ajavilta autoilta rahaa. Torvea ei ajaessa säästelty ja liikennesäännöt tuntuivat enemmänkin kehotuksilta. 

Seuraavat kaksi viikkoa asun Mariannan kanssa suomalaisiin tykästyneessä sijaisperheessä, johon kuuluu äidin ja isän lisäksi 16, 22 ja 24- vuotiaat siskot, taloudenhoitaja ja kaksi hullua koiraa. Perhe ei puhu meille englantia ja olen yllättänyt itsenikin siitä, kuinka hyvin espanjaa ymmärrän. Vastaaminen on vielä eri asia. Perhe on kuitenkin aivan ihana ja meidät on otettu arkeen mukaan kahtena tyttärenä. Heillä on usein väliaikaisvaihtareita, joten he myös ymmärtävät lentojen jälkeisen jetlagin ja tunnemyllerryksen mitä uusi kulttuuri tuo tullessaan. Nytkin kesken dataamisen mamma kiiruhti tuomaan meille eksoottisista hedelmistä tehdyt juomat.

Tänään vielä vähän lepiä ja iltapäivällä korkeintaan kävelylenkki uuden kodin ympäristöön. Toistaiseksi ulkona näyttää siltä kuin kuvittelin, palmuja kaikkialla ja äänimaailma on kuin suoraan eläinkaupasta, sillä kaikkialla lentelee vaikka minkä värisiä papukaijoja. En malttaisi odottaa pääsyä uuteen "kotiin" Matapaloon meren rannalle. Isäntäperhekin ihasteli tulevan kotini sijaintia ja vilkaistuaan nyt jo melko ruskettuneita käsivarsiani tokaisivat, että tulen varmasti olemaan hienon värinen kun palaan takaisin Suomeen. 

Paratiisissa siis kaikki hyvin. Seuraavan päivityksen yhteydessä lupaan kertoa enemmän  kiinnostavia faktoja ja laittaa kuvia uusista huudeista. Emme ole omine nokkinemme vielä uskaltautuneen kodin ulkopuolelle. San Jose kiittää ja kuittaa. 

Hetki lyö.

Huomenna se on sitten menoa. Asiat Suomessa järjestetty. Asunto on seuraavaa asukkia varten tyhjennetty ja siivottu. Matkaoppaat on luettu. Espanjan epäsäännöllisiä verbejä on taivuteltu. Läksiäiset biletetty. Itkuisia haleja on vaihdettu. Äärimmäinen ähky äidin lihapatojen ääressä check. Lähes itseäni isompi rinkka on pakattu (lue: nyrkeillä tungettu täyteen) joka nyt eteisessä odottelee reissaajaansa.

Jännittääkö: EI!! Tajuntaani ei vielä juurikaan ole iskenyt ajatus, että seuraavat 6-7 kuukautta lähes kaikki tuttu ja turvallinen ympäriltäni häviää ja arkiset rutiinit heitetään ylösalaisin.Sen sijaan tilalle tarjotaan elämäni tähänastisesti suurinta seikkailua. Tänään rinkkaa pakatessa suunnittelin jo seuraavaa reissua, johon äiti tyttärelleen tokaisi, että jos nyt kuitenkin ensin hoitaisit tämän kunnialla kotiin. Minulla on kuitenkin sellainen tunne, että this is just the beginning...Ehkäpä ne perhosetkin löytävät tiensä vatsaani viimeistään huomenna lentokentällä :)

Pidemmittä puheitta, Latin America: I'm ready for you! 

Näihin Mark Twainin sanoihin ja osuvaan biisiin päätän tämän tekstin. Palaillaan seuraavan kerran maailman toiselta puolen, toivottavasti kuvien kera! 

"Twenty years from now you will be more disappointed by the things that you didn't do than by the ones you did do. So throw off the bowlines. Sail away from the safe harbor. Catch the trade winds in your sails. Explore. Dream. Discover."
- Mark Twain

Lähtö lähenee...

Viimeisiä viikkoja viedään ja Costa Rican aallot jo huutelevat nimeäni. 20. elokuuta on aika heittää rinkka selkään, pyyhkiä Suomen pölyt jaloista ja hypätä koneeseen kohti aivan tuntematonta. Ensi syksyn ja talven kotini tulee olemaan Tyynenmeren rannalla sijaitseva pieni kylä Playa Matapalo, jonne lähden antamaan oman panokseni uhanalaisten merikilpikonnien suojeluprojektiin. Eli luonnonsuojelua aidoimmillaan. Kotoa rantaan 200 metriä. Ei paha.

Jos kelataan aikaa vähän taaksepäin viime talveen ja siihen, että miten tällaiseen reissuun päädyttiin. Neljä vuotta yliopistossa paahtaneena alkoi mieleeni hiipiä ajatus pienestä breikistä opintoihin. Lukiossa tuli vietettyä jo yksi perusvaihtovuosi Jenkkilässä, joten nyt halusin jotain aivan erilaista. Palkallista työharjoittelua ulkomailla pohdin pitkään, mutta kiireisen ja kandin täytteisen kouluvuoden aikana ajatus kaiken sen paperisodan läpikäymisestä ei oikein napannut. Ja sitten, kuin tilauksesta sähköpostiini napsahti viesti vapaaehtoistyöstä Maailmanvaihto-nimisen järjestön kanssa ja tiesin, että tässä se on. Puoli vuotta ulkomailla, joka voidaan ajatella ikään kuin vaihdon ja työharjoittelun välimaastona. Muutaman viikon päästä istuin jo haastattelussa ja noin viiden minuutin pohtimisen jälkeen hyväksyin maakseni Costa Rican. Ympäristöteekkarina pääsenkin sitten katselemaan ihan ruohonjuuritasolta, että mitä se luonnonsuojelu oikeasti voikaan olla.

Ja nyt sitä sitten ollaan ihan oikeasti lähdössä. Aivan yksin ei minun tarvitse seikkailuun hypätä vaan matkaseurakseni saan Suomesta vielä Mariannan ja Vilman. Meistä on kevään ja kesän aikana hitsautunut kasaan loistava tiimi ja uskon, että meillä tulee olemaan erittäin hauskaa reissata yhdessä. Etenkin kun menomatkalla meitä odottaa one night in Madrid!

Kun kerron tulevan kotimaani niin ihmiset tietävät Costa Ricasta keskimääräisesti yhtä paljon kuin costa ricalaiset varmaan tietävät Suomesta tai ylipäänsä Pohjois-Euroopasta. Myönnän, että itselläkin haastattelun jälkeen ainoat mielikuvani Costa Ricasta olivat palmuntäytteiset hiekkarannat missä saatoin melkein jo nähdä itseni surffilauta kourassa. Kotiin päästyäni piti ottaa karttakirja kauniiseen käteen ja katsoa, että mihin sitä nyt ollaankaan oikeasti lähdössä.  Tässä pieni wikipedian avustuksella toteutettu tietopläjäys maasta.

Eli Costa Rica on noin 4,5 miljoonan ihmisen minimaa Keski-Amerikassa. Pohjoinen rajanaapuri on Nicaragua ja etelässä vastaan tulee Panama. Lännessä kohtaa Tyynen valtameren ja idässä Karibianmeren.  Ilmasto on suomalaisittain ihan mukiinmenevä ja varsinaista talvea trooppista sadekautta lukuun ottamatta ei ole. Veikkaan, että vaihto Suomen kesästä 2012 Costa Rican sadekauteen ei tule mahdottomana järkytyksenä. Pääkaupunki on Helsingistäkin pienempi San Jose, jossa tulen luultavasti asustelemaan ensimmäiset viikot kielikurssin parissa. Costa Rica on rajanaapureihinsa verrattuna melko vauras ja korkean elintason maa, josta itseään ticoiksi kutsuvat costa ricalaiset ovat erittäin ylpeitä. Turismi on Costa Ricassa erittäin suuri elinkeino ja vuosien saatossa jenkit ovat paikoin tehneet Costa Ricasta oman Kanariansaarensa.    Päävientituotteina toimivat kuitenkin ananas, banaanit ja KAHVI! Kahvifriikkinä en osaa vielä edes kuvitella kahvinkulutukseni maksimointia ensi syksynä. Ja on sanomattakin selvää, että Costa Rican uskomaton luonto ja sen monimuotoisuus tulee varmasti vetämään pienen suomalaisen hiljaiseksi. Täältä voitte sitten lueskella, miten suomityttö pärjää viidakoiden, merenrantojen ja tulivuorten katveessa tarantellojen, kärmeksien ja moskiittojen armoilla.

Mutta tämä riittänee tältä kertaa. Seuraava blogipäivitykseni tulee varmasti lähdön hetkiltä, kun käsillä on viime hetken pakkaus ja ääretön viime hetken paniikki. Nyt vielä pari viikkoa fiilistelyä lattarirytmien tahtiin ja käytännön asioiden hoitoa sekä tietenkin läksiäiset! Sen jälkeen: ¡VAMOS!