Hyvää syntymäpäivää, Costa Rica!

Hyvää syntymäpäivää 191-vuotiaalle Costa Ricalle! Tänään 15. syyskuuta on Costa Rican itsenäisyyspäivä ja mekin pääsimme juhlintaan mukaan. Eilen 14. syyskuuta otimme osaa kylän koulun juhlallisuuksiin ensin päiväohjelmassa ja pimeän tultua ”valokulkueen” muodossa. Osallistumme vahvasti paikallisen kyläyhteisön tapahtumiin ja vastaanotto on usein hyvin lämmin.

Costa Rica julistettiin siis itsenäiseksi tasan 191 vuotta sitten Guatemalassa ja sopimuksen allekirjoitusta seurasivat suuret väkijoukot valolyhtyjen kanssa, sillä luonnollisesti tuohon aikaan ei sähköjä ollut. Tästä on seurannut perinne, että lapset ja lapsenmieliset yhä tänä päivänä askartelevat värikkäitä valolyhtyjä ja muodostavat kauniin valokulkueen. Kulkue edustaa myös matkaa Guatemalasta aina Panamaan saakka, joka suoritettiin itsenäiseksi julistamisen jälkeen. Minulle tuli hieman paha mieli, kun en saanut askarrella omaa valolyhtyä, mutta muut lohduttivat, että ehkä ensi vuonna teen oman valokulkueen Suomessa.

Paraatitunnelmia Queposista.

Costa Rican kansallispuku.

15. syyskuuta ympäri maata on puolestaan suuria paraateja, joita väkijoukoittain kokoonnutaan seuraamaan kaduille. Emme Robertin kanssa halunneet tätäkään ihmettä missata vaan hyvin pirteinä yön 2.15-5.00 partiointivuoron jälkeen ”heräsimme” klo 6.30, sillä Roger sanoi, että meidän pitää lähteä Queposiin viimeistään seitsemältä. Noh, lähdimme Queposiin heti 8.15 sillä emme ole vielä sisäistäneet ”tico-aikaa”. Saimme lainaksi auton ja ajomatkalla selvisi, ettei Roger (kuten hyvin harva tico) tiedä lainkaan miten autoja ajetaan ja olisin monta kertaa halunnut lunastaa Kian herruuden itselleni, mutta selvisimme kuitenkin hengissä sinne ja takaisin. Paraati oli kuitenkin hieno ja siihen sisältyi jos jonkinlaista tanssia ja musiikkia tärykalvojen täristessä vieläkin.  Kotiin palatessamme henkilökunnalle selvisi, että osaan laittaa ruokaa ja vieläpä aika hyvin, joten annoin maksimaalisen panostuksen costa ricalaisen itsenäisyyspäivälounaan valmistukseen. Costa Rican perinneruoista,  eksoottisista hedelmistä, oluista sekä tietty kahvista postaan varmaan oman kirjoituksensa erikseen sitten syssymmällä. Voin kuitenkin sanoa että kyllä, kahvi on taivaallista. Siihen ei sotketa mitään maitoja pilaamaan makua. Mutta kaiken kaikkiaan ticojen itsenäisyyspäivä oli hieno kokemus ja nimenomaan suuri juhla, suomalaiset juhlat kun tuppaavat olemaan joskus hieman melankolisia. Toki alkoholi kuuluu olennaisesti myös ticojen juhliin, mutta meillä on 100 % nollatoleranssi alkoholin suhteen niinä aikoina kun olemme Matapalossa, joten siitä ei sen enempää.

Muuten elämä Matapalossa on lähtenyt rullaamaan hyvin ja päivä päivältä mietin enemmän sitä, kuinka sekaisin tulen olemaan Suomeen palattuani elettyäni 6 kuukautta totaalisena rantapummina. Yksinkertaiset asiat kuten kenkien pitäminen tai päivittäinen rahankäyttäminen alkaa vähitellen unohtua. Pahoittelen kaverit jo nyt Suomeen paluutani ensi talvena. Mutta onneksi meillä on 7 päivän vapaita niin pääsee piipahtamaan silloin tällöin isolla kirkolla jos haluaa. Queposiinkin ja Dominicaaliin pääsee kätevästi vartissa bussilla jos vaaniva kylähulluus alkaa iskemään.

Suomalaisittain hyvinkin lämpimään ilmastoon olen sopeutunut erittäin hyvin ja nautin lämmöstä tippaakaan valittamatta. Viimeinen viikko on ollut poikkeuksellisen kuumaa jopa täällä, lämpömittareita on ole tihrustellut, mutta arvelisin lämpötilojen huitelevan jopa yli 35 asteessa.  Robertin kanssa olemme jo viikon jälkeen hankkineet kiitettävän näköisen rusketuksen. Olemme melko hauskan näköinen parivaljakko, sillä olemme iholtamme täysin samanvärisiä ja rusketumme samaa tahtia ja lisäksi silmämme ovat samanväriset. Henkilökunnalle selvisi vasta päivien jälkeen, ettemme olekaan veli ja sisko. Minua puolestaan vieläkään kukaan ei usko 24-vuotiaaksi, joten sujuvasti menen täällä 18–20 vuotiaasta.

Itikoita täällä on myöskin suomalaisittain ihan kiitettävästi ja välillä on suorastaan kotoinen olo. Yöllä partiointivuoroissa legginsit ja pitkähihainen paita ovat pakollisia varusteita mutta jalkapöydistäni itikat ovat onnistuneet tekemään mielenkiintoisen näköiset tikkataulut. Kutina on niin kovaa, että öisin haluaisin sahata jalat irti. Roger myös ystävällisesti osoitti meille hautomon vieressä asustavan hämyhäkin, jonka purema johtaisi varmasti sairaalareissuun ja jälki ei tulisi olemaan kaunista. Tämän jälkeen olo on ollut hieman levottomampi öisissä vartiointivuoroissa ja kovasti mietin miten saisin myrkyllisen kaverin vaihtamaan asuinpaikkaa. Olisin ollut onnellisempi jos en olisi tiennyt hämiksen olemassaolosta mitään. Kärmeksiä ei täällä pitäisi juurikaan olla, mutta tuurillani löydän kyllä sellaisen jos niitä on. Pihalla asusti kyllä ennen Madgalena-boa, mutta Madge heitti veivinsä viime vuonna.

Lopuksi pitää hehkuttaa, että viimeinkin pitkäaikainen toiveeni toteutui ja pääsin kapuamaan ensimmäisen kerran surffilaudan päälle. Aallot ja merivirtaukset voivat olla täällä hengenvaarallisia, joten omin päin ei lauta kainalossa ollut mitään asiaa mereen vaan palkkasin suosiolla opettajan itselleni. 1,5 tuntia yksityisopetusta 15 eurolla on mielestäni ihan kohtuullinen tarjous. Kunhan jalat pysyvät tukevasti laudan päällä ja minä määrään aaltoja eivätkä aallot minua niin samaisesta paikasta saa vuokrattua surffilaudan edulliseen 7 euron päivähintaan. Ensimmäisellä tunnillani aallot olivat aika raakoja vasta-alkajalle ja pelkästään matka laudan kanssa aaltoihin vaati ponnisteluja, mutta heti ensimmäisellä yrittämällä pääsin ylös laudalle! Itseasiassa pääsin ylös joka kerta ja muutamalla aallolla räpellykseni näytti jopa kaukaisesti surffaamiselta. Kaikki viime keväänä vietetyt tunnit kuntosalilla eivät menneet hukkaan, sillä surffaus on urheilumuotona hyvin rankka. Ponnistus laudalle vaatii suuren ponnistuksen käsivarsilla ja laudalla tasapainoilu erinomaista keskivartalon hallintaa. Yhden kerran tunnin aikana sukelsin kunnolla kaikkine lautoineni ja pintaan tullessani en oikein tiennyt miten päin vedessä olin. Tunnin jälkeen rantaan huuhtoutui kuitenkin hyvin väsynyt, mutta onnellinen hylje. Opettaja kehui minua vuolaasti ja lupasi että 6 kuukauden jälkeen olen jo aika pro surffauksessa. Harmi vaan, että harrastusta on kovin vaikea jatkaa Suomessa L

Päivisin meillä on ajoittain hyvin paljon vapaa-aikaa, joten reippaasti marssin naapurimme omistamalle hevostilalle (meillä on hyvin paljon mielenkiintoisia naapureita) ja kyselin hintoja ratsastustunneille. Omistajan ollessa sveitsiläinen aloimme tekemään nopeasti eurooppalaisittain diiliä ja lopulta tulimme siihen tulokseen, että jos auttelen häntä hevosten kanssa ja opetan hänen työntekijöilleen englantia niin saan tunteja special price ja ehkä joskus jopa ilmaiseksi. Hevoset ovat hevosia olimmepa missä päin maailmaa tahansa ja en epäillyt mennä halailemaan hevosia tarhoihin, mutta ratsastus tulee olemaan uusi elämys sinänsä. Täällä ratsastetaan pitkillä ohjilla ja pitkillä jalustimilla eikä kuolaimista ole tietoakaan. Pitää varmaankin aloittaa homma aika alusta. Costa Rica on myös villihevosten maa ja toissailtana tullessani kotiin lähikuppilasta, jossa käytän wifiä häikäilemättä hyväkseni niin tiellä lompsi vastaan kymmenisen villihevosta. Hevoset suojelivat keskellä kulkenutta varsaa sen verran vihaisesti, että katsoin paremmaksi väistää kaikkine tietokoneineni läheiseen pusikkoon.

Muuten uusi kotini alkaa tuntua päivä päivältä enemmän kodilta ja sänky omalta sängyltä. Olen jo tottunut siihen, että joka yö (tai aamu) nukahdan gekkojen kurnutukseen (kyllä, gekot kurnuttavat), meren kohinaan ja muihin minulle ennestään tuntemattomiin mielenkiintoisiin ääniin. Aamulla herään puolestaan naapurin kirottuihin kukkoihin, jotka todella tulisi kääntää kesäaikaan, sillä kukot aloittavat älämölönsä jo neljältä.

Minulle kerrottiin, etten tule asumaan isäntäperheessä, sillä asun projektissa, mutta samassa talossa asuvasta vakkarihenkilökunnasta koostuva perheeni tuntuu perheeltä siinä missä muutkin. Seuraavassa päivityksessä kerron töistä J Tiedän kilpikonnista ja lajien suojelusta jo yhtä sun toista ja öiset partioinnit rannalla ovat alkaneet minunkin osaltani. Aamuisin ei tarvitse enää lähteä juoksemaan, kun yöllä talsii 3-4 tuntia upottavassa rantahiekassa trekking-kengät jalassa. Viime yönä lukema taisi lähennellä 15 kilometriä. Moneen rääkkiin tottunut kroppani ihmettelee miksi kidutan itseäni urheilemalla keskellä yötä, mutta kaikkeen tottuu. I hope.

Kiitos hei tällä kertaa, Pura Vida!

Kuvia taasen :)

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa? Kuvia Matapalosta :) Kunnia hienoimmista otoksista kuuluu Robertille.

Mä haluun tällasen :)

Sammakkoinen seurasi miun tiskauspuuhia.

Vähän isompi laiskiainen.

Kolibri.

Auringonlasku.

Kilpikonnavauvan ensimmäiset askeleet. Huomioikaa koko verrattuna kengän jälkeen.

Kohti merta ja seikkailuja.

Vamos a la playa! Welcome to Matapalo!

Siirtyminen uuteen kotiin on tapahtunut. Hieman haikein mielin jätin ihanan isäntäperheeni San Josessa, mutta nyt tiedän ainakin missä yöpyä kun vierailen pääkaupungissa seuraavan kerran.  Ei muuta kuin nokka kohti uusia seikkailuja, jälleen kerran. San Jose ei tehnyt minuun kaupunkina suurta vaikutusta, joten mieluisasti jätin meluisan, saasteisen ja ruuhkaisen San Josen taakseni. Bussikuskin karkeasti arvioiman 4-6 tunnin jälkeen ja astuimme uuden kämppikseni, saksalaisen Robertin, kanssa ulos bussista. Bussikuski toivotti onnea ja kehotti meitä nauttimaan rantaelämästä. Matapalon ”keskustan” kyläkaupasta pölähti saman tien iloinen maajussi kumppareissaan ja kysyi, että voiko hän mahdollisesti tilata meille taksin. ”Taksina” toimiva lava-auto saapui muutamassa minuutissa ja rinkkojemme kanssa hyppäsimme auton lavalle. Muutamassa minuutissa palmujen katveesta eteemme avartui hulppea merimaisema ja viehättävä kyläidylli. Ilmasto oli kuuma ja hyvin kostea ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Olimme kotona, tervetuloa Matapaloon. 

Miun uus takapiha. Iha jees.

Uusi ”perheeni” koostuu siis kilpikonnaprojektin vakkarihenkilökunnasta, jotka ovat kaikki melkoisia persoonia, joten seuraavat 6 kk eivät todellakaan tule sujumaan missään määrin tylsissä merkeissä. Lisäksi perheeseeni kuuluu tietysti Robert, joka Saksaan palattuaan haluaa pyrkiä opiskelemaan meribiologiaa. Lisäksi projektin luonteeseen kuuluu alati vaihtuvat lyhytaikaiset vapaaehtoistyöntekijät, jotka haluavat pelastaa maailmaa aina yhdestä viikosta muutamaan kuukauteen. Tämän lisäksi pihassa pyörii lukuisia toinen toistaan suloisempia koiria (harkitsen vakavasti yhden tuomista Suomeen…), miljoona iguaania ja hyvin laiska laiskiainen, joka vaihtaa palmua vain noin joka 3. viikko. Jostain syystä meidän saapumisemme jälkeen herra laiskiainen vaihtoi kuitenkin palmua ja myös taloa välittömästi. Eilen pihaamme ilmestyi myös jostain lehmä, mutta en usko sen olevan meidän.

Kaiken kaikkiaan projektin olosuhteet ovat minulle positiivinen yllätys. Varauduin hyvinkin alkeellisiin oloihin, mutta uusi kotini on todella viihtyisä. Asumme kaksikerroksisessa talossa, jonka siisteyttä vaalitaan todella tarkasti. Työntekijämme Roger muun muassa opasti minua kuinka jalat pestään oikeaoppisesti ennen taloon siirtymistä. Jouduin toistamaan toimenpiteen noin kymmenen kertaa ennen kuin minut kelpuutettiin hiekkavarpaineni sisälle. Suihkussa on pakko käydä vähintään kahdesti päivässä, mutta rantaolosuhteissa ja paahtavan auringon vuoksi tämä on luonnollisesti minimi. Vastoin ennakkokäsityksiäni emme asu millään tavalla eristyksissä. Vastapuolen taloamme on pieni hotelli, tien varresta löytyy lisäksi pesulapalvelut, pieni kyläkauppa, baari/kahvila/ravintola (wifi yhteydellä), surffikoulu, tanssitunteja, ratsastusta, hostelleja jne.  Lenkkimaastot ovat erinomaiset ja rauhallisen sijainnin takia lenkille uskaltaa jopa yksin lähteä.  Tutustuin tänään jopa paikalliseen kylähulluun, mutta työntekijät totesivat hänet aivan vaarattomaksi, vaikka äijällä ei ole aivan kaikki inkkarit kanootissa.  Enköhän minä täällä pärjää J

Sitten niin sanotusti asian ytimeen: duuniin. Laskettuamme rinkat sängyillemme olikin aika ruveta töihin. Seuraava viikko tulee olemaan rankkaa koulutusta ja ymmärrämme täysin työmme vakavuuden. Mielikuva kilpikonnaprojektista voi olla monelle hyvinkin romanttinen ja herättää pientä hilpeyttä. Tosiasiassa tekemämme työ on ajoittain hyvin rankkaa, äärimmäisen arvokasta ja työn vastuullisuus tulee painaa syvälle kalloon. Tähän asti työmme koostuu lähinnä rannalle rakennetun hautomon (viviero) vartioimisesta. Saman tien saimme ohjeistuksen hautomoon ja ensimmäiset yövuorot jaettiin. Viime yönä heti ensimmäisellä yöllisellä vartiovuorollani 95 kilpikonnavauvaa näki päivän (tai yön-) valon ja sain kunnian päästää nämä otukset pitkälle ja vaaralliselle matkalle valtameren aaltoihin.  Työstä kuitenkin myöhemmin lisää, kun tehtävämme monipuolistuvat.  Ensimmäisenä yönäni minulle kuitenkin valkeni myös hyvin selvästi, miksi nämä konnat ovat äärimmäisen uhanalaisia. Käveltyäni kotiin hautomosta huomasin, että keittiön pöytämme oli muuttunut yölliseksi leikkaussaliksi ja pöydällä makasi metrin pituinen konna.  Kilpikonna oli mitä luultavammin joutunut kalastajien verkkoon ja ihmisen raakuudella ei ole rajoja kun konnan evät oli surutta viillelty veitsellä auki, jotta kilpparin voi mahdollisimman nopeasti tiputtaa takaisin mereen kuolemaan hitaasti ja tuskallisesti ja jatkaa kalastusta. Seurasin leikkausoperaation loppuun ja sain kunnian olla mukana yöllisessä vapautusoperaatiossa. Aamulla kilpikonna oli kuitenkin huuhtoutunut kuolleena rantaan.  Tästä seuraten pääsin seuraavana päivänä kirjaimellisestikin käsiksi kilpikonnan anatomiaan hyvinkin läheisesti, sillä avustin konnan ruumiinavauksessa. Säästän teidät tarkemmilta yksityiskohdilta, mutta voin kertoa, että avauksen jälkeen ”nautittu” lounas meinasi tulla ylös aika monta kertaa. Onneksi  lounaan jälkeinen pulahdus Tyynenmeren aaltoihin piristi hieman.

Mutta nyt jo ymmärrän tekemäni työni arvokkuuden. Konnan mahasta löydetyt muovinpalaset vain lisäävät syitä siihen, miksi kilpikonnat ovat niin uhanalaisia. Yksi tuhannesta vauvasta selviää aikuiseksi asti ja yksi kymmenestä tuhannesta kasvaa lisääntymiskykyiseksi. Tämä laittoi miettimään, kun katselin rantaan huuhtoutunutta kilpparia, jolla ikää oli arvioidusti yli 50 vuotta.

Elämä uudessa kodissa on lähtenyt rullaamaan siis ihan mukavasti.  Vastoin ennakkopelkojani tulen oppimaan espanjaa myös projektissani, sillä työntekijät puhuvat meille mahdollisimman paljon espanjaa ja minimaalisen vähän englantia. Ihan vielä tajuntaani ei ole mahtunut se, että missä sitä oikeasti ollaan. Fiilis oli jotenkin aika outo kun katselin vartiotornistamme auringonlaskua merellä ja yhtäkkiä ulapalla näkyi suuri valas. 

Ciao tällä kertaa, Matapalo palaa asiaan.

Kuvia

Luontokuvaaja Tiina työssään. Tässä muutamia otoksia mm. vesiputouksista :)

Alkutunnelmia

Puolisentoista viikkoa Costa Ricaa takana ja kerrottavaa olisi varmaan muutaman romaanin verran. Yritän kuitenkin olla maltillinen ja kerron vain pääasiat tuntemuksistani tästä minulle niin uudesta maailmasta.

San Josen kotihuudeilta.

Monet tietysti Suomesta käsin kyselevät säästä ja lämpötiloista ja siihen täytyy todeta, ettei Costa Rican säässä ole oikein mitään tolkkua. Kahteen tuntiin saattaa helposti mahtua aurinkoa, hellettä, rankkasade, ukkoskuuro, viileähköä säätä, tuulta, aurinkoa ja taas hellettä. Sääennustuksilla ei näin ollen tee yhtään mitään ja sateenvarjo on vakiovaruste kaikkialle.  Toistaiseksi niin kylmä ei ole ollut, ettei shortseissa pärjäisi. Costa ricalaiset painelevat ajoittain kuitenkin talvitakeissa ja saappaissa pitkin kyliä. Mielenkiintoista on myös se, että maasta, jossa sataa kolmen kuukauden aikana joka ikinen päivä, on vaikeaa- lähes mahdotonta löytää kunnollista sadetakkia. Viikon etsinnän jälkeen löysin yhden (1) kaupan, jossa oli yksi (1) miesten sadetakki jäljellä, josta sain pulittaa noin 50 euroa.

Elämä täällä Atlantin toisella puolen on kuitenkin lähtenyt rullaamaan oikein hyvin. Reilu viikko San Josessa takana ja viikko vielä edessä.  Tämä aika menee aika tiukassa symbioosissa vaihtariporukkamme kanssa, joka koostuu ehkä liian monesta saksalaisesta ja paristakymmenestä muiden kansallisuuksien edustajista. Nyt jo todella vahvoja ystävyyssuhteita on solmittu useita, joiden toivon kestävän kauan. Tämän kokemuksen jälkeen maailma pienenee taas vähän. Projektistani puhutaan pelkkää hyvää, joten odotan innolla lauantaita kun pääsen tutustumaan uuteen kotiini. Toisaalta ajatus kaikkien näiden ihmisten ja perheen jättämisestä taakse tuntuu ikävältä. Onneksi minulla on pidempiä vapaita, joiden aikana voin reissata tapaamassa vaihtarikavereita. 

Espanjan tunnin kestävät päivittäin kolme tuntia ja kieli alkaa luonnistua joka päivä paremmin ja paremmin. Sanavarasto on varmasti kymmenkertaistunut ja käyttämäni lauseet monimutkaistuvat joka päivä. Todellinen kielikylpy tämä viikko on todellakin ollut. Mariannan ja Vilman kanssa puhumme suomea, perheen kanssa ja kaupungilla espanjaa, vaihtareiden kanssa englantia ja tämän lisäksi saksaa kuulee jatkuvasti, vaikken siitä mitään ymmärräkään. Kaiken kruunasi ruotsalainen ystäväni Lisa, joka ilahdutti minua avaamalla kanssani keskustelun ruotsiksi, jonka jälkeen aivot menivät totaaliseen erroriin. Englantia ymmärretään lähtökohtaisesti kaikkialla, mutta sen puhuminen ei sitten olekaan niin fiksua. Ensinnäkin palvelun laatu paranee (ja hinnat laskevat) huomattavasti jos puhut edes jotenkuten pelkkää espanjaa ja toisekseen et kulje niin läpinäkyvä ”gringo” leima otsassa. Gringo-sanalla täällä tarkoitetaan pääasiassa perusturisteja (valitettavan usein ystäviämme jenkkejä) , jotka ei osaa eikä edes haluakaan oppia sanaakaan espanjaa ja jotka matkustavat Costa Ricaan pääasiassa laittamaan elämän risaiseksi muutaman viikon ajaksi. Näitä pahaa aavistamattomia ja ehkä hieman hölmöjä gringoja pyritään sitten höynäyttämään joka kadunkulmassa.

Viime viikonloppuna kahden viikon kestävä valmennus pyöräytettiin käyntiin kuumassa ja kosteassa Esparzan leirikeskuksessa. Viikonlopun jälkeen luennot ovat jatkuneet iltapäivisin espanjan tuntien jälkeen.  Iltojen viihdeohjelmasta ovat vastanneet muun muassa salsan alkeistunnit. Mikään latinorytmien virtuoosi minä en ole, mutta salsan ja merenguen perusaskeleet sujuvat jo melkein. Perusaskeleiden osaaminen täällä maailman kolkassa on kuitenkin välttämättömyys, sillä myös syntymäpäivieni kunniaksi tanssahtelimme merengueta omalla kotipatiollamme hostperheemme kanssa ja ”ei kiitos” ei tällöin kuulu sanavarastoon.

Esparza

Heppoja on täällä todella paljon, sitä en tiedä mitä niillä kaikilla tekevät.

Gaillo Pinto!! Riisiä ja papuja. Voidaan syödä aamupalana, lounaana, päivällisenä, iltapalana, yöpalana... Milloin vain!

Eilen karistettiin kaupungin pölyt ja saasteet hetkeksi jaloista ja suunnattiin päiväksi survivor-vaellukselle vuoristoon ja sademetsään. Vaelluksen sanottiin olevan kevyttä ja varustukseksi riittäisi ihan vaan lenkkarit tai tenniskengät.  Kolmen tunnin kapuamisen ja sankan viidakko-osuuden jälkeen olimme kuitenkin hieman eri mieltä ja näky oli aikamoinen kun viidakosta ryömi esiin yli 30 aivan mutaista, hikistä, litimärkää ja muuten vaan rähjäisen näköistä kulkijaa. Vaikka tänään jaloissa hieman tuntuu, että jotain on eilen tehty niin kokemus oli aika uskomaton. Olihan se aika absurdi fiilis tajuta olevansa keskellä tiheää sademetsää, joista on aikaisemmin nähnyt vaan kuvia ja dokumentteja.  Tänään lähdemme costa ricalaisen ystävämme Vinicion kanssa katsastamaan tulivuori Mariannan synttäreiden kunniaksi. Normimeininkiä.

Welcome to the jungle

Maalaismaisemaa

Suojelusenkeli. Random-koira, joka vaelsi kanssamme 6 tuntia ja sitten vaan katosi.

Virkistävä joki rankan reissun jälkeen.

Noin muuten opettelu lattareiden elämänmenoon on lähtenyt mukavasti käyntiin. Hieman ymmärrystä vaatii välillä costa ricalaisen aikakäsityksen ymmärtäminen, sana nyt tarkoittaa usein jotain vartin ja kahden tunnin välissä, sanalla kohta voidaan käsittää mitä tahansa aina tunnista neljään tuntiin ja pian tarkoittaa yleensä huomenna tai mahdollisesti ei koskaan. Kaikki tapahtuu yleensä h-y-v-i-n- h-i-t-a-a-s-t-i ja vielä eurooppalaisen tehokkaalle ja säntilliselle mielenlaadulle tämä ottaa joskus koville. Mutta kun pääsen tähän elämänrytmiin sisälle niin Suomeen palatessani tulen varmasti olemaan myöhässä aina ja kaikkialla. Bussitkin täällä kulkee kun kulkee, aikatauluja ei ole. Myös kokemuksen kautta totesimme, että vaikka bussissa lukee samat paikan nimet kuin eilen, niin se ei välttämättä kulje aivan samaa reittiä kuin eilen. Kodin löytämisen pimeällä tekee haastavaksi tietty se, että kadunnimiähän ei ole. Valokuvamuisti on kultaa Costa Ricassa ja jokainen kauppa ja kadunkulma tulee painaa tiukasti mieleen. Tämä on tärkeää siitä syystä, että muutaman korttelin sisään saattaa mahtua hyvinkin turvallisia alueita, mutta myös kadunpätkiä, joille ei ole mitään asiaa. 

Maalaisjärjellä pääsee kuitenkin pitkälle ja kuten kaikille Suomessa lähtiessä sanoin niin en lähde tänne pelkäämään, mutta varuillaan tulee olla. Hieman totuttelua tämä vaatii kun on kotoisin maasta, jossa voin ottaa vaikka nokoset puiston penkillä. Täällä sen tehdessään heräisi luultavasti ilman puhelinta ja lompakkoa puolialasti.

Mutta seuraavat päivitykset ehkäpä vasta uudesta kodista. Ensi viikon missiona on saada oma netti läppäriin. Pitäkää Suomessa lippu korkealla ja älkää jäätykö ;) Lähetän teille lämpimiä ajatuksia täältä tropiikista.