Panamaa sun muuta

Aika jatkaa juoksuaan ja koko syksyn odotettu Panaman matkakin on heitetty. Seuraavalla kerralla kun vapaus koittaa niin onkin jo aika matkata San Josen kansainväliselle kentälle vastaanottamaan Maija Suomesta kylään kahdeksi viikoksi. Kolme viikkoa pitäisi kuitenkin malttaa tuota päivää odottaa ja keskittyä taas paiskimaan töitä. Tai ei. Pahasti näyttää, että kilpparit ovat jättäneet hyvästit tältä kaudelta ja loppuajan saan keskittyä hiekanvaihtoon viverossa. Kokonaisen viikon saldo partioilta on yksi 1,5 metrin pituinen  boa. Ei hyvä. Onneksi tammikuussa pääsen katselemaan muita maisemia, kun minut yhdessä Danielin kanssa lähetetään Karibialle töihin. Kuulostaa unelmalta, mutta Karibian projektissa paiskitaan töitä ympäri vuoden rajuimmissa olosuhteissa.

Panaman reissu tosiaan on takana, joten ehkä muutama sananen siitä. Matka alkoi ehkä hieman kiukkuisissa tunnelmissa kun jouduin matkaamaan Matapalosta 5 tuntia niin-kovasti-rakastamaani-San Joseen ihan vaan napatakseni bussin takaisin Matapalon seuduille, sillä ylitimme rajan Tyynenmeren puolelta. Itse Panaman matkakin alkoi ehkä hieman hektisissä tunnelmissa, kun käsitys ”tico-time” sai aivan uuden merkityksen kun olimme sopineet koordinaattorimme Memon kanssa tapaamisen bussiterminaaliin klo 7 sillä päivän ainut bussi Panamaan lähtee klo 7.30. Memo saapuikin asemalle melkein ajoissa klo 7.32 ja tätä ennen saimme rukoilla bussikuskia odottamaan, sillä ilman Memoahan matkasta ei olisi tullut mitään, sillä hänellä oli hallussaan koko 15 hengen porukan passit ja matkaliput sekä hotellivaraukset. Matkaan kuitenkin päästiin ja kevyehkön 9,5 tunnin matkan jälkeen olimme Panamassa.

Panamassa tukikohtamme sijaitsi David-nimisessä kaupungissa, joka huhujen mukaan on Panaman toiseksi suurin kaupunki. Ilmeisesti Panamakaan ei siis ole koolla pilattu. Toki tulee ottaa huomioon, että pääkaupunki Panama City on aivan toista luokkaa kuin San Jose pilvenpiirtäjineen kaikkineen. Kaiken kaikkiaan Panama erosi Costa Ricasta kuitenkin yllättävän paljon. Päällimmäiseksi mielikuvaksi jäi, että Panamassa on nähtävillä hitusen enemmän alkuperäistä lattarikulttuuria. Alkuperäisintiaani perinteisine asuineen katukuvassa ei ollut mitenkään poikkeuksellista. Mukava plussa Costa Ricaan nähden oli Panaman naurettavan alhaiset hinnat. Aidot Converset tarttuivat mukaan 20 dollarilla, samaan 20 dollarin hintaan tinkasin itselleni myös uudet juoksulenkkarit. Ruoan hinta ravintoloissa ei myöskään ollut hinnalla pilattu ja kolmen päivän ajan nautiskelimme hyvästä ruoasta ja juomasta todella edullisesti. Panamassa ei tarvinnut syödä gallo pintoa (papuja ja riisiä) aamupalaksi. Panamalaiset sen sijaan naureskelevat costa ricalaisten tavalla syödä galloa aamupalaksi. Itse vetävät tyytyväisenä porsaan kyljyksiä, pihvejä ja makkaroita aamiaisena. Tähän en itse pystynyt klo 8.30 aamulla vaan tyydyin pannareihin ja hedelmiin. Mielenkiintoisen ja mainitsemisen arvoisen makuelämyksen tarjosi myös oluen makuinen jäätelö. Hieman outoa oli tilata jäätelöbaarissa ”öö..yksi..olut?..kiitos”.

Panaman katukuvaa.

Kuuluisa olutjäätelö.

Illanviettoa Panamassa Suomen ja Islannin voimin.

Kun tarvittava 72 tuntia uuden 90 päivän oleskeluluvan saamiseksi täyttyi niin otimme suunnaksi koti Costa Rican. Tullimuodollisuudet paluumatkalla eivät sujuneet ihan niin kuin elokuvissa, sillä Panama-Costa Rican rajamuodollisuudet olivat hyvinkin mielenkiintoisia, mutta loppujen lopuksi kaikki saivat uudet leimat passiin ja näin lähtee käyntiin viimeiset 90 päivää Costa Ricassa.

Paluumatkalla pysähdyin viettämään viikonlopun Mariannan ja englantilaisen ystäväni Louisin kanssa naapurikylässä Dominicalissa. Lauantaina vierailimme läheisessä Marina Ballena kansallispuistossa. Nimi tarkoittaa kirjaimellisesti valasta, sillä puiston rantaviiva on valaan pyrstön muotoinen. Puistossa on myös mahdollisuus varata itselleen valasretkiä, joissa huristellaan veneellä kaikuluotainta seuraten valaiden luo. 60 dollarin hinta ei kuitenkaan houkutellut, mutta voi olla, että tämän retken ehkä kuitenkin tulen vielä ennen Suomeen paluuta suorittamaan. Itse puistossa ”valaan häntään” päästäksemme meidän tuli odotella kolme tuntia laskuveden alkua, jolloin saarekkeelle voi kävellä eikä uida. Odotimme kärsivällisesti kolme tuntia rannalla makoillen (tai Marianna hiekkalinnaa rakentaen) pääsyä saarekkeelle ihan vaan lopulta todetaksemme, että saareke on pelkkiä teräviä kiviä täynnä eikä siellä voi oikein edes kävellä. Tämän jälkeen palasimme Dominicaliin. Älkää ymmärtäkö väärin, kansallispuisto rantoineen kaikkineen oli uskomattoman kaunis. Tulipahan sekin koettua ja näettyä kun ihan melkein naapurissa asun :)

Marina Ballena.

Matapalo tosiaan hiljenee kovaa vauhtia tältä kaudelta. Vapaaehtoistyöntekijöitä ei enää juurikaan ole ja loppuajan saamme pärjäillä suureksi osaksi omalla porukalla. Tekemistä saa välillä keksimällä keksiä itselleen ja uudeksi harrastukseksi olenkin valinnut ratsastuksen, hevosia kun täällä Matapalossa riittää. Lännenratsastukseen piti aluksi vähän totutella, mutta kun vauhtiin päästiin niin hyvin nopeasti kiidettiin jo laukkaa pitkin rantaviivaa. Välillä poiketaan jokien yli mangrovemetsiin tai pysähdytään poimimaan verigreippejä, sitruunoita ja appelsiineja suoraan puusta hevosen selästä käsin. Voisi sitä huonomminkin harrastukset valita!

Nykyisin käyn myös juoksemassa lähes joka aamu. Urheileva nainen on Costa Ricassa ja erityisesti pienillä paikkakunnilla harvinaisuus, joten kyläläiset katsovat minua lähes poikkeuksetta kuten hullua kun viiletän menemään pitkin hiekkateitä. Nyt ehkä ovat jo melkein tottuneet hulluun juoksevaan suomalaiseen ja välillä jopa kannustavat kun juoksen talojen ohi. Juoksumaastot täällä ovat kuitenkin niin erinomaiset, ettei niitä voi olla hyödyntämättä.

Muuten voisin sanoa olevani jo melko sopeutunut paikalliseen kulttuuriin, siitä kertoo jopa nykyinen ihonvärini. Puhuessani espanjaa minua luullaan ajoittain costa ricalaiseksi ja taidanpa olla jopa ruskettuneempi kuin suurin osa costa ricalaisista. Saa nähdä tunnistetaanko minua enää edes suomalaiseksi kun palaan takaisin kylmään koti-Suomeen.

Nyt riittää tarinointi tällä kertaa. Palataan asiaan joulukuun puolella. Nauttikaa lumesta ja joulunodotuksesta. Minua odottaa hieman erilainen joulukuu, mutta koitan ottaa siitäkin kaiken irti :)

Lokakuun kuulumiset

Lomat on lusittu taasen ja aika palata työn ääreen. Kahdeksan päivän hostellielämän jälkeen on mukava palata takaisin Matapalon kotiin jo tutuksi tulleiden arkirutiineiden ääreen. Kilpikonnat ovat vain ottaneet ja lähteneet, sillä ainuttakaan emme ole muutamaan viikkoon löytäneet. Tämä on biologiemme mielestä kuitenkin vain tyyntä ennen myrskyä, sillä ensi viikosta lähtien odotamme viimeisen rutistuksen alkavan ja kilpikonnien palaavan ryminällä rannoille. Tämän jälkeen marraskuun kääntyessä joulukuuksi onkin aika laittaa pillit pussiin ja kilpikonnien pesintäkausi 2012 Matapalossa päättyy jatkuen vasta ensi huhtikuun tienoilla. Mitä lie keksimmekään tehdä pari kuukautta täällä, sitä en tiedä. Luvassa on paljon ainakin fyysistä työtä viverossa valmistellessamme kaiken valmiiksi ensi kautta varten. 20 kilon hiekkasäkkejä kun kantelee 35 asteen helteissä niin sitä tietää todellakin jotain tehneensä. Luvassa tammikuulle on varmasti myös paljon surffausta. Näissä kiireissä en ole surffausta ehtinyt harjoittamaan, mutta joulu-tammikuussa otan kaiken irti mitä Matapalosta saa. Siis toisinsanoin surffaus ja ratsastus.  Sain myös luvan joulu-tammikuussa vierailla Costa Rican muissa kilppariprojekteissa, jottei aika käy aivan tylsäksi ja pääsen vähän katselemaan miten niitä konnia suojellaan mm. Karibialla. Jotkin projekteista sijaitsevat aika extreme-olosuhteissa ja niiden rinnalla Matapalomme tuntuu aurinkomatkojen viiden tähden lomakohteelta. Esimerkiksi Buena Vistan projektiin päästäkseen tulee ensin matkata veneellä ja tämän jälkeen ylittää joki, jossa asustelee krokotiileja ja kärmeksiä. Kahlaten. Sähköjä tai juoksevaa vettä ei luonnollisesti ole. Muutama päivä riittänee tässä kohteessa.

Tosiaan palatakseni viimeisimpiin vapaisiin niin viikko oli aikalailla lentämistä paikasta A paikkaan B. Aloitin lomat paikkakunnalta Puntarenas, joka on nimensä mukaisesti Puntarenas-provinssin pääkaupunki. Jälleen kerran Costa Rican pieni koko realisoitui minulle, kun ”isoksi kaupungiksi” kerrottu Puntarenas oli kävelty läpi noin vartissa. Mainittavan arvoista kaupungissa on kuitenkin se, että Puntarenas toimii suurien risteilyalusten Costa Rica pysäkkinä, joten hyvin läheltä pääsin ihmettelemään viimeisen päälle huoliteltua Karibian laivaa ”Coral Princess”. Rantabaarissa tutustuin myös laivan kahteen unkarilaiseen työntekijään, joiden elämäntapa oli mielenkiintoista kuunneltavaa. Maa ja satama vaihtuvat lähes päivittäin ja jopa 10 kuukautta saattaa vierähtää yhdellä työkeikalla.  Normiduuni.

Seuraavana aamuna jätin Puntarenasin taakseni ja hyppäsin rinkkani kanssa lauttaan, joka kuljetti minut 1,5 tunnissa Costa Rican Nicoya Peninsula- nimiselle niemekkeelle. Täällä jatkoin matkaani Santa Teresa nimiseen rantakaupunkiin, jossa tarkoituksenani oli unohtaa kilpikonnat muutamaksi päiväksi ja vain rentoutua hostellin uima-altaalla kolmen päivän ajan. Onnistuin tavoitteessani melko hyvin. Muuten Santa Teresan nukkuva kaupunki oli aika lailla kuollut ja paikalliset tuntuivat vain odottavan turistikauden alkamista. Hostelli oli kuitenkin viimeisen päälle siisti uima-altaineen ja ulkoilmakeittiöineen ja huoneestakin pulitin vaivaiset 12 $ yö. Muun kaupungin uinuessa uin meressä ja altaalla, vuokrasin pyörän,  luin ja katselin telkkaria, kävin juoksemassa ja muuten vaan ihmettelin maailman menoa. Aamuisin keitin itselleni kaurapuuroa ja voin myöntää, että suomalainen kaurapuuro muutaman kuukauden tauon jälkeen oli niin hyvää, että meinasi itku päästä. Vähän toivottavaa vaihtelua papu-riisi-mössöihin, joka muuten alkaa tulla jo korvista ulos. Koin Santa Teresassa myös järjestyksessään kolmannen maanjäristyksen Costa Ricassa (ja siis koskaan) ja tällä kertaa järistys tuntui kyllä ehkä hieman liikaa, sillä pahaksi onnekseni satuin juuri olemaan puurakenteisen hostellimme yläkerrassa. Yli 6 richterin tärinä laittoi koko hostellin huojumaan niin kovin, että hetkeksi kaikki valot sammuivat ja koko hostelli huojui järistyksen mukana ja piti ottaa jopa seinästä tukea. Hieman säikäytti, mutta kaikki hyvin, kun pelkällä säikähdyksellä selvittiin J

Santa Teresan jälkeen maisema vaihtui täysin kun kuollut surffikaupunki vaihtui San Josen hektiseen vilskeeseen. Mainittakoon kuitenkin, että sää San Josessa oli erinomainen enkä rantapummina joutunutkaan toppatakin ostoon. Luvassa oli kahden päivän ajan ACI-aktiviteetteja mm. kansainvälisen päivän muodossa, jossa tehtävämme oli promota omaa maatamme ticoille, jotka haaveilevat vapaaehtoistöistä ulkomailla.  Lievän sekoilun ja lukuisten ideariihien jälkeen päädyimme Mariannan ja Vilman kanssa promoamaan Suomea jouluteemalla, joka tuntui uppoavan joulupuuroa myöten costa ricalaisiin melko hyvin. Marianne ja Vilma keittelivät jättikattilallisen joulupuuroa ja teema viimeisteltiin jättisatsilla joulupipareita, jotka olivat aika hitti. Huomattavasti makeampiin jälkkäreihin tottuneet ticot ehkä hieman nyrpistelivät nenäänsä joulupuurolle, mutta viereisen pöydän naapurimme ruotsalaiset kyllä tajusivat joulupuuron päälle ja santsasivat kattilan ääressä tasaisin väliajoin. Olenkin ruotsalaisen ystäväni Lisan kanssa sopinut, että välimme pysyvät erittäin hyvinä niin kauan kunhan emme ala keskustelemaan jääkiekosta.   ACI-päivän aktiviteetit päättyivät villeihin halloween bileisiin ja kaiken kaikkiaan koko päivä oli todella hauska, kun sai nähdä kaikki kaverit pitkän tauon jälkeen ja kuulla muiden kokemuksista rakkaassa Costa Ricassamme. Halloween bileissä törmäsimme myös sattumalta suomalaiseen tyttöön sekä costa ricalaiseen mieheen, joka oli ollut Suomessa töissä useamman vuoden. Herrasmiehen mielestä Hamina on maailman paras kaupunki.

Ruuhkaa tiellä.

Manuel Antonio.

Manuel Antonion hostelli.

Santa Teresan hostellin keittiö.

Joulutunnelmia Suomen tapaan.

Vielä maisemakuvaa Manuel Antoniosta.

Puurokattilan kanssa liikenteessä San Josessa. En herättänyt juuri huomiota.

Nyt arki jatkuu taas Matapalossa ja kohti joulua mennään- ainakin mitä kauppojen näyteikkunoista käy ilmi. Vuoden Jenkeissä asuneena en olisi uskonut löytäväni materialistisempaa joulua, mutta väärässä olin. Vaikka Costa Rica ei varsinaisesti mikään talven ihmemaa olekaan, niin jo lokakuussa (!!) kauppojen näyteikkunat tulvivat joulukoristeista ja kaikenlaisesta muusta tarpeettomasta joulukrääsästä. Ruokakaupassa rallattavat joululaulut 24/7 jo ennen halloweenia. Sinänsä hassua, sillä paikallisten mukaan joulua kyllä hypetetään noin kolmen kuukauden ajan, mutta varsinaisen h-hetken koittaessa eli jouluaattona ei sitten tehdäkään juuri mitään eikä joulun vieton perinne ulotu läheskään kaikkialle Costa Ricassa. Ehkä tänä vuonna pitää hieman opettaa ticoja miten joulua vietetään a la Suomi, etenkin kuun saan Suomesta asti ystäväni Maijan sitä kanssani viettämään J

Työkuviot pyörähtivät käyntiin siis Matapalossa, tosin normaalia kiireisemmässä muodossa kun sain aloittaa uuden työrupeaman kolmipäiväisten kilpikonnafestivaalien muodossa. Kyläyhteisö järjestää vuosittain kyseiset festarit ja ASVO luonnollisesti antaa suuren panostuksen festivaalien järjestämiseen. Kolme päivää oli täynnä tanssia, laulua, myyntikojuja, kilpparivalistusta, kisailuja, syömistä, juomista ja muuten vain rentoa oleskelua kyläyhteisön kesken. Muutama turistikin eksyi mukaan.

Nyt arki jatkuu kuitenkin rauhallisempana normaalien arjen rutiineiden muodossa. On hämmästyttävää, miten nopeasti Matapalon kaltainen lappeen Rannasta kaikin mahdollisin tavoin eroava paikka alkaa tuntua kodilta. Toisaalta kohta ollaan seikkailun puolivälissä, aika menee niin nopeasti, ettei sitä meinaa käsittää. Viimeinen puolikas pyörähtää käyntiin ja siitä otetaan kyllä kaikki irti. Luvassa on ainakin reissu Panamaan, Maijan vierailu, loppuleiri sekä helmikuussa aikeissa on tehdä reissu Nicaraguaan ennen Suomeen paluuta.

Matapalo ja turtlesit kuittaa tällä kertaa.

ps. Go SaiPa, torilla tavataan!!

Töitä, töitä ja töitä

Suurin osa arjestani täällä Costa Ricassa koostuu kuitenkin työstäni eli vapaaehtoistyöprojektistani merikilpikonnien parissa. Jospa nyt malttaisin istahtaa alas ja kirjoittaa oikeasti siitä mitä täällä paahtavan auringon alla teen kuuden kuukauden ajan reissailun ja muun seikkailun lisäksi.

Matapalon kilpikonniensuojelukohde on yksi ASVO:n (Volunteer Association for the Protected Areas of Costa Rica) neljästä kilpikonnakohteesta ja kapasiteetiltaan kaikista suurin sekä samalla kaikista suosituin kohde vapaaehtoistyölle. Kuten olen aikaisemmissa kirjoituksissa maininnut niin olen projektissa kuitenkin enemmän kuin vapaaehtoistyöntekijä ja minut esitellään kaikille projektin assarina. Jotkut edeltäjistäni ovat myös keksineet oivan termin ”turtle-slave”, joka kyllä ajoittain pitää paikkansa. Työn ja vapaa-ajan raja on hiuksenhieno ja kiireisimpinä viikkoina töitä tehdään kellon ympäri. Toisaalta työ on äärimmäiset palkitsevaa ja palkkiona kovasta työstä saamme pidempiä vapaita, kuin muissa ACI:n projekteissa.

Toistuvasti minulta kysellään, että miltä me sitten kilppareita oikein suojelemme ja minkä ihmeen vuoksi etsimme joka yö pesiä ympäri rantaa ja roudaamme löytyneet kilpparin pesät viveroon (=hautomo). Niin, olisihan se hieno ajatus antaa pesien vaan olla rannalla ja antaa luonnon hoitaa hommansa loppuun. Hieno ajatus, mutta surullinen tosiasia on, että ihminen on itse se suurin uhka kilpikonnille. Maailmassa tunnetaan yhteensä 7 merikilpikonnalajia, joista 5 voidaan löytää Costa Ricasta. Osa lajeista on uhanalaisia ja osa äärimmäisen uhanalaisia.

Työmme täällä projektissa koostuu yöpartiosta, jossa leaderit lähtevät joka yö 2-3 hengen partion kanssa reppu selässä talsimaan 6 kilometrin pituista rantaa edestakaisin. Syy, miksi haluamme pesät löytää mahdollisimman pian on se, että joka ikinen yö on kilpajuoksua salametsästäjien kanssa, jotka häikäilemättä kääntävät pesät ylösalaisin ja varastavat sisällön. Kilpikonnan munien myynti ja osto on ehdottoman laitonta, mutta valitettavan yleistä Costa Rican molemmilla rannikoilla. Tyynellämerellä salametsästäjät jättävät itse konnat yleensä rauhaan, mutta Karibialla myös kilpikonnan liha on arvossaan. Ihmisen raakuus kuitenkin realisoituu valitettavan usein, kuten viime viikonloppuna, kun keittiön pöytämme muuttui jälleen yölliseksi leikkaussaliksi. Tällä kertaa aikuisen konnan evät oli viillelty niin pahoin auki, että leikkaus nähtiin toivottamaksi. Katsoin vierestä, kun tuskissaan olevan konnan sydän pysähtyi ja silmät menivät kiinni. Tällaisia tapauksia tänä vuonna on sattunut hälyttävän monta ja tilanteesta tehtiin suuri uutisointi, joten ”big brother-talomme” muuttui todelliseksi, kun Costa Rican suurin uutiskanava tuli kuvausryhmänsä kanssa kuvaamaan projektiamme ja elämäämme yhden vuorokauden ajaksi. Laittelen linkkiä tänne sitten myöhemmin, kunhan juttu tulee ulos J

Jos olemme onnekkaita partioissa ja satumme rannalla paikalle ensin, niin ensiksi merkitsemme konnan evät ASVO:n tunnistelaatoilla jos näin ei ole vielä tehty. Kirjaamme ylös myös konnan mitat ja teemme muun raportoinnin tilanteesta. Tämän jälkeen annamme luonnon hoitaa lopun ja vierestä katsoen seuraamme luonnon omaa näytelmää, kun konna pikku kätösillään ja kilpeä apua käyttäen kaivaa uskomattoman tarkasti suunnitellun pesän hiekkaan, munii munat, huolellisesti peittelee pesän ja poistuu paikalta jättäen poikaset luonnon armoille.  Joskus ovela konna tekee myös pari ”huijauspesää” ennen oikean pesän tekoa. Fiksuja konnia.

Kun konna on valmis ja ottanut suunnaksi meren niin me astumme kehiin ja kaivamme pesän ylös ja siirrämme sisällön viveroon, jossa pienet kilpparit saavat suuremman mahdollisuuden kuoritua, sillä viveroa valvotaan 24/7. Viverossa taiteilemme itse käsillä kilpikonnan tekemää pesää vastaavan pesän, jossa kaikkien mittojen tulee täsmätä vastaavaa rannalta löytynyttä pesää. Voin sanoa, että olen jo aika taitava käsittelemään hiekkaa. Viimeksi eilen pidin ”pesänkaivantakoulutuksen” 30 hengen turistiryhmälle ja he eivät meinanneet uskoa miten tarkasti pystyin tekemään sentilleen oikean kokoisen kolosen noin 5 minuutissa.  Ottaiskohan Lappeenrannan hiekkalinna meitsin töihin ensi kesänä? Dinosaurusten sijaan voin taiteilla kilpikonnien pesiä.

Vivero.

Sieltä niitä konnia tulee!

Vapautusta odotellessa.

Muita syitä kilpikonnien uhanalaisuuteen ovat muun muassa aikaisemmissa teksteissä mainitsemani kalastus, koirat ja muut eläimet rannalla, mereen joutunut muovi, rehevöityminen, kemikaalit ja öljyonnettomuudet, turismi, rantojen rakentaminen ja eroosio sekä ilmastonmuutoksesta johtuva merenpinnan nousu sekä merilämpötilojen muutos. Ei ole helppoa olla merikilpikonna 2000-luvulla.

Työni on äärimmäisen mielenkiintoista enkä voisi kuvitella työkseni mitään muuta täällä kuin nykyinen työni kilpikonnien parissa enkä Costa Rican kodikseni mitään muuta, kuin omaa pikku kyläämme täällä Matapalossa. Jokainen työpäivä on täysin erilainen ja työtehtävät monipuolisia. Työtehtävät vaihtelevat hiekassa ryömimisestä ja kuoriutumattomien kilpikonnien sikiöiden tutkimuksista aina luentojen pitämiseen. Oma juttuni on ehdottomasti yöpartiot. Ensimmäisillä partioillani tein kuolemaa ja mielessäni oli vain ajatus, että en mitenkään voisi jaksaa tehdä tätä kuuden kuukauden ajan joka ikinen yö. Noh, nyt toimin itse leaderina ja kellotan jo omia henkilökohtaisia aikojani, kuinka nopeasti kävelen 6 kilsan rannan päästä päähän. Uusi Vermontista kotoisin oleva ystäväni Elena naureskelikin, että aivan varmasti kuukauden päästä teen partiot  jo juosten. Edellyttäen, että noina öinä ei ole konnia liikenteessä.  Joskus saattaa mennä useita päiviä, että partioimme ainoastaan tyhjää rantaa. Välillä tulee toki antaa armoa partion muille kokemattomille jäsenille, joille urheilu kuumuudessa keskellä yötä ei ole vielä niin tuttua. Viime yön kierroksella ryhmäläiseni anoivat minulta taukoa jo kahden kilometrin jälkeen. Parasta on kuitenkin se, kun kesken kävelyn näet tutut jäljet hiekassa ja jälkiä seuraamalla löydät konnan. Ensimmäisellä kerralla leaderina löysimme kaksi konnaa, joten lunastin paikkani uutena leaderina aika vakuuttavasti.  Vapaaehtoistyöntekijöistä ainoastaan minä ja Robert toimimme leadereina muun henkilökunnan ohessa.

Ehkä tämä tarinointi töistä riittää tällä kertaa. Ensi lauantaina lomille lompsis 8 päiväksi niin ehkä kirjoittelen noista seikkailuista sitten muutaman viikon päästä. Ohessa linkki kilpikonnatilanteesta Matapalossa espanjaa ymmärtäville.

http://www.repretel.com/poblaci%C3%B3n-de-tortugas-en-playa-mata-palo-ha-disminuido

Ripaus Karibiaa

Niin se vaan aika menee ja kalenterissa kääntyi lokakuu. Töistähän minun piti tässä blogikirjoituksessa höpistä, mutta kirjoitan kuitenkin mieluumin pikaisen kirjoituksen matkustelusta ja lomailusta Costa Ricassa. Projektimme luonteeseen siis kuuluu minun ja Robertin osalta rytmi, jossa paiskimme töitä ilman vapaapäiviä 3 viikkoa ja sen jälkeen saamme luvan totaaliseen rentoutumiseen 8 päivän ajan, jolloin voimme suunnata nokkamme vaikka kohti sitä Karibiaa. Projektissamme myös tapaa paljon mielenkiintoisia ihmisiä, sillä lyhytaikaisten vapaaehtoistyöntekijöiden osalta vaihtuvuus tapahtuu tiuhaan tahtiin. Joidenkin kanssa kemiat loksahtavat heti kohdilleen ja matkaseuraa noiden vapaaviikkojen ajaksi ei ole vaikea löytää. Ensimmäisinä vapaapäivinä otimmekin Zurichissa asuvan Ioanan kanssa suunnaksi Karibianmeren.

10 tuntia bussissa yhdellä San Josen vaihdolla kustantaen yhteensä noin 10 euroa ja olimme perillä toisella puolen Costa Ricaa, Puerto Viejon pienessä lomakaupungissa. Jos joku on Costa Ricassa halpaa niin se on kyllä bussilla matkustaminen. Jos istumalihakset vain kestää hyvinkin mielenkiintoisia ja puuduttavan pitkiä matkoja ja vuoristoteitä niin siinä tapauksessa Costa Rican läpikäyminen 6 kuukauden aikana tulee olemaan melko mutkaton tehtävä. Bussiyhteydet ovat myös melko laadukkaat ja bussitkin suhteellisen mukavia matkustaa. Bussissa toki vaanii omat vaaransa ja ammattivarkaat ovat arkipäivää turisteille suosituilla reiteillä. Etenkin jos olet niin hölmö että laitat tavarasi bussin ylähyllylle ja käyt nukkumaan. Maalaisjärjen käyttö on sallittua Costa Ricassa. Mutta joskus sattuu vain käymään uskomattoman huono tuuri, kuten Robert-paralle, jolta on jo KAHDESTI varastettu kaikki arvokas omaisuus; puhelin, kamera, läppäri, lompakko..ja molemmat kerrat ns. ”turvallisissa” olosuhteissa yksityiskiinteistön sisällä. Mutta näissäkin tapauksissa paistoi pieni huolimattomuus ja tavaroiden jättäminen liian houkuttelevasti lojumaan. Tilaisuus tekee varkaan.

Mutta anyway. Kohteeksi valitsimme siis Puerto Viejon, joka tällä hetkellä vallitsevana low-season-aikana paljastui erittäin miellyttäväksi lomakohteeksi. Pieni kylä nukkui ikään kuin talviunta ja hintatasokin oli vielä kohdillaan. Maksoimme pienestä rantabungalowistamme kymmenisen dollaria per nuppi yöltä. Maisemat olivat kuin suoraan Pirates of the Caribbean leffoista (jotka kaikki osaan ulkoa) ja katukuvasta ei olisi uskonut olevansa Costa Ricassa. Bob Marley näkyi ja kuului kaikkialla ja lähes kaikki oli maalattu Jamaican väreillä. Kadulla tallusteli aitoja rastafareja, joiden puheesta oli hitusen vaikea saada selvää, mutta kovin ystävällisiltä silti vaikuttivat.  Ainoat miinukset menivät sille, ettei kaupungissa saanut millään puhuttua espanjaa, vaan paikalliset vastasivat kaikkiin kysymyksiin englanniksi, mikä meinasi käydä ketuttamaan useita kertoja.

Joulukuussa tämä viehättävä rantakaupunki muuttuu kuitenkin jenkkien lomakyläksi ja kaupungissa on bileet 24/7. Silti tuonakin aikana lähiympäristöstä löytää viehättäviä hiljaisia hostelleja ja autioita rantoja jos hieman viitsii nähdä vaivaa ja erkaantua Puerto Viejon keskustasta ja ottaa esimerkiksi suunnaksi Manzanillon pienen tuppukylän, jonka paratiisirannoille pyöräilimme lähes päivittäin.

Pyöräilyn lomassa suoritimme lähinnä totaalista rentoutumista riippumatoissa ja kävelyretkiä Puerto Viejon kylässä. Kerran puolivahingossa löysimme myös metsän uumenista pienen suklaatehtaan, jonne jumituimme juttelemaan paikan ainoan työntekijän kanssa ja vastapalkkioksi seuran pitämisestä saimme maistella huippulaadukkaita suklaita eri valmistusvaiheissa. Halusimme myös vierailla Cahuitan kansallispuistossa, jonne ei ilman opasta ole asiaa, joten hieman vastahakoisesti jouduimme buukkaamaan hyvinkin turistimaisen snorklaus+vaelluspaketin toki melko edulliseen 35 dollarin hintaan. Snorklaus oli minulle elämys, sillä pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni sukeltamaan korallien maailmaan. Toki ympärillä hyörivät, pärskivät ja huutavat saksalaisturistit pilasivat usein kalojen katselun ja sain polskia aika kauas muusta ryhmästä, jotta kaloja sai katsella rauhassa ilman niiden säikkymistä. Yhdessä vaiheessa havahduin siihen, että useilla snorklaajilla tuli hyvinkin kiire takaisin veneille ja syyksi ilmeni se, että uiskentelimme yhdessä vakuuttavan kokoisen riuttahain kanssa. Minä olin tästä kuitenkin autuaan tietämätön ja pettymys oli suuri kun tajusin mitä missasin ja  en päässyt tätä otusta kohtaamaan. Riuttahait kun ovat ihmiselle täysin vaarattomia. Cahuitan kansallispuisto oli melko nopeasti läpikäyty ja kansallispuiston apinoita näimme ihan ”omalla” bungalowimme pihallakin. Ehkä vaikuttavinta oli oppaan osoittama hyvinkin suloinen keltainen kärmes, jonka pureman jälkeen on kuitenkin aikaa noin 30 minuuttia hakeutua apuun ennen kuin vintti pimenee. En halua toiste kohdata tätä ”eyelash-viper”- nimistä kaveria.  Opas oli ilmeisesti kiertänyt puistossa joskus aikaisemminkin, sen verran tottuneesti mm. poimi myrkyllisiä hämähäkkejä puista ja pensaista ja ylpeänä esitteli näitä meille. Kohteliaasti tarjosi myös lounaaksi termiittejä, mutta minulla ei ollut nälkä.

Manzanillon rannat olivat kohtuullisen hienoja.

Auringonlasku Puerto Viejossa.

Meidän snorklauspaatti.

Tätä voi kutsua jo ekologiseksi taloksi.

Karibian seikkailun jälkeen Ioanaa kohtasi paluu takaisin Zurichiin ja minua odottivat työt Matapalossa.  Paluumatkalla tein yhden yön stopin San Josessa. Kylmä, sateinen, pimeä ja ankea San Jose oli nähty jo muutamassa tunnissa ja heti aamulla klo 05.00 otin taksin bussiasemalle ja hyppäsin ensimmäiseen bussiin takaisin lämpöön. Viimeisenä vapaapäivänä latasin akut Dominicalin surffikaupungissa, josta on matkaa Matapaloon vain noin vartin verran bussilla. Kylä osoittautui yllättävän mukavaksi ja pelkästään yhden illan aikana tapasin useita mielenkiintoisia ihmisiä. Mm. hostellissani juttelin ummet ja lammet respan työntekijälle, joka lopulta osoittautui koko putiikin omistajaksi ja sivubisneksenä omistaa vähän lisää bisneksiä lähialueella. Muun muassa yhden ostoskeskuksen.  Seuraavilla lomilla taidan ensin ottaa suoraan suunnaksi Dominicalin, sillä minulle luvattiin jo muutama vaijeriliuku (googleta zip-line) retki ilmaiseksi sekä ilmaiset bussikyydit San Joseen loppuajaksi.  Täällä reissatessa kohtaa niin monenlaisia ihmisiä ja kuulee niin monenlaisia tarinoita, että oma ajatusmaailma saa ihan uudenlaisia käänteitä. Joskus aikaisemmin en olisi voinut kuvitella, että esimerkiksi juttelisin aamukahvin lomassa teksasilaisen suurtilallisen kanssa tai keskustelisin matkustelun syvemmästä merkityksestä naisen kanssa, joka otti lopputilin töistään Etelä-Afrikassa ja päätti lähteä kiertämään moottoripyörällä yksin Etelä-Amerikkaa. Tai ihan vaan päivittäiset kuulumisen vaihtamiset ”oman kylän poikien” kanssa, jotka eivät tiedä tietokoneista ja facebookeista mitään eivätkä toivo elämältä yksinkertaisesti mitään muuta kuin hyviä aaltoja ja surffaamista. Life is a beach.

Playa Dominical.

Semmosta tällä kertaa. Nyt ollaan taas kotona Matapalossa ja töitä riittää enemmän kuin ehtii tehdä. Työtehtäviä on monipuolistettu entisestään ja nyt toimin jo yksin vastuuta kantavana leaderina yöpartioissa. Päivisin avustan puolestaan erilaisissa tiedonhallinnan ja datan keräämisen tehtävissä eli istuskelen tietokoneen ja mappien äärellä sekä myös suoritan erilaisia tutkimuksia. Työ on sisällöltään ollut valtava positiivinen yllätys. Mutta ehkä seuraavalla kerralla tästä lisää.

Nyt, back to work. Hasta luego!

Hyvää syntymäpäivää, Costa Rica!

Hyvää syntymäpäivää 191-vuotiaalle Costa Ricalle! Tänään 15. syyskuuta on Costa Rican itsenäisyyspäivä ja mekin pääsimme juhlintaan mukaan. Eilen 14. syyskuuta otimme osaa kylän koulun juhlallisuuksiin ensin päiväohjelmassa ja pimeän tultua ”valokulkueen” muodossa. Osallistumme vahvasti paikallisen kyläyhteisön tapahtumiin ja vastaanotto on usein hyvin lämmin.

Costa Rica julistettiin siis itsenäiseksi tasan 191 vuotta sitten Guatemalassa ja sopimuksen allekirjoitusta seurasivat suuret väkijoukot valolyhtyjen kanssa, sillä luonnollisesti tuohon aikaan ei sähköjä ollut. Tästä on seurannut perinne, että lapset ja lapsenmieliset yhä tänä päivänä askartelevat värikkäitä valolyhtyjä ja muodostavat kauniin valokulkueen. Kulkue edustaa myös matkaa Guatemalasta aina Panamaan saakka, joka suoritettiin itsenäiseksi julistamisen jälkeen. Minulle tuli hieman paha mieli, kun en saanut askarrella omaa valolyhtyä, mutta muut lohduttivat, että ehkä ensi vuonna teen oman valokulkueen Suomessa.

Paraatitunnelmia Queposista.

Costa Rican kansallispuku.

15. syyskuuta ympäri maata on puolestaan suuria paraateja, joita väkijoukoittain kokoonnutaan seuraamaan kaduille. Emme Robertin kanssa halunneet tätäkään ihmettä missata vaan hyvin pirteinä yön 2.15-5.00 partiointivuoron jälkeen ”heräsimme” klo 6.30, sillä Roger sanoi, että meidän pitää lähteä Queposiin viimeistään seitsemältä. Noh, lähdimme Queposiin heti 8.15 sillä emme ole vielä sisäistäneet ”tico-aikaa”. Saimme lainaksi auton ja ajomatkalla selvisi, ettei Roger (kuten hyvin harva tico) tiedä lainkaan miten autoja ajetaan ja olisin monta kertaa halunnut lunastaa Kian herruuden itselleni, mutta selvisimme kuitenkin hengissä sinne ja takaisin. Paraati oli kuitenkin hieno ja siihen sisältyi jos jonkinlaista tanssia ja musiikkia tärykalvojen täristessä vieläkin.  Kotiin palatessamme henkilökunnalle selvisi, että osaan laittaa ruokaa ja vieläpä aika hyvin, joten annoin maksimaalisen panostuksen costa ricalaisen itsenäisyyspäivälounaan valmistukseen. Costa Rican perinneruoista,  eksoottisista hedelmistä, oluista sekä tietty kahvista postaan varmaan oman kirjoituksensa erikseen sitten syssymmällä. Voin kuitenkin sanoa että kyllä, kahvi on taivaallista. Siihen ei sotketa mitään maitoja pilaamaan makua. Mutta kaiken kaikkiaan ticojen itsenäisyyspäivä oli hieno kokemus ja nimenomaan suuri juhla, suomalaiset juhlat kun tuppaavat olemaan joskus hieman melankolisia. Toki alkoholi kuuluu olennaisesti myös ticojen juhliin, mutta meillä on 100 % nollatoleranssi alkoholin suhteen niinä aikoina kun olemme Matapalossa, joten siitä ei sen enempää.

Muuten elämä Matapalossa on lähtenyt rullaamaan hyvin ja päivä päivältä mietin enemmän sitä, kuinka sekaisin tulen olemaan Suomeen palattuani elettyäni 6 kuukautta totaalisena rantapummina. Yksinkertaiset asiat kuten kenkien pitäminen tai päivittäinen rahankäyttäminen alkaa vähitellen unohtua. Pahoittelen kaverit jo nyt Suomeen paluutani ensi talvena. Mutta onneksi meillä on 7 päivän vapaita niin pääsee piipahtamaan silloin tällöin isolla kirkolla jos haluaa. Queposiinkin ja Dominicaaliin pääsee kätevästi vartissa bussilla jos vaaniva kylähulluus alkaa iskemään.

Suomalaisittain hyvinkin lämpimään ilmastoon olen sopeutunut erittäin hyvin ja nautin lämmöstä tippaakaan valittamatta. Viimeinen viikko on ollut poikkeuksellisen kuumaa jopa täällä, lämpömittareita on ole tihrustellut, mutta arvelisin lämpötilojen huitelevan jopa yli 35 asteessa.  Robertin kanssa olemme jo viikon jälkeen hankkineet kiitettävän näköisen rusketuksen. Olemme melko hauskan näköinen parivaljakko, sillä olemme iholtamme täysin samanvärisiä ja rusketumme samaa tahtia ja lisäksi silmämme ovat samanväriset. Henkilökunnalle selvisi vasta päivien jälkeen, ettemme olekaan veli ja sisko. Minua puolestaan vieläkään kukaan ei usko 24-vuotiaaksi, joten sujuvasti menen täällä 18–20 vuotiaasta.

Itikoita täällä on myöskin suomalaisittain ihan kiitettävästi ja välillä on suorastaan kotoinen olo. Yöllä partiointivuoroissa legginsit ja pitkähihainen paita ovat pakollisia varusteita mutta jalkapöydistäni itikat ovat onnistuneet tekemään mielenkiintoisen näköiset tikkataulut. Kutina on niin kovaa, että öisin haluaisin sahata jalat irti. Roger myös ystävällisesti osoitti meille hautomon vieressä asustavan hämyhäkin, jonka purema johtaisi varmasti sairaalareissuun ja jälki ei tulisi olemaan kaunista. Tämän jälkeen olo on ollut hieman levottomampi öisissä vartiointivuoroissa ja kovasti mietin miten saisin myrkyllisen kaverin vaihtamaan asuinpaikkaa. Olisin ollut onnellisempi jos en olisi tiennyt hämiksen olemassaolosta mitään. Kärmeksiä ei täällä pitäisi juurikaan olla, mutta tuurillani löydän kyllä sellaisen jos niitä on. Pihalla asusti kyllä ennen Madgalena-boa, mutta Madge heitti veivinsä viime vuonna.

Lopuksi pitää hehkuttaa, että viimeinkin pitkäaikainen toiveeni toteutui ja pääsin kapuamaan ensimmäisen kerran surffilaudan päälle. Aallot ja merivirtaukset voivat olla täällä hengenvaarallisia, joten omin päin ei lauta kainalossa ollut mitään asiaa mereen vaan palkkasin suosiolla opettajan itselleni. 1,5 tuntia yksityisopetusta 15 eurolla on mielestäni ihan kohtuullinen tarjous. Kunhan jalat pysyvät tukevasti laudan päällä ja minä määrään aaltoja eivätkä aallot minua niin samaisesta paikasta saa vuokrattua surffilaudan edulliseen 7 euron päivähintaan. Ensimmäisellä tunnillani aallot olivat aika raakoja vasta-alkajalle ja pelkästään matka laudan kanssa aaltoihin vaati ponnisteluja, mutta heti ensimmäisellä yrittämällä pääsin ylös laudalle! Itseasiassa pääsin ylös joka kerta ja muutamalla aallolla räpellykseni näytti jopa kaukaisesti surffaamiselta. Kaikki viime keväänä vietetyt tunnit kuntosalilla eivät menneet hukkaan, sillä surffaus on urheilumuotona hyvin rankka. Ponnistus laudalle vaatii suuren ponnistuksen käsivarsilla ja laudalla tasapainoilu erinomaista keskivartalon hallintaa. Yhden kerran tunnin aikana sukelsin kunnolla kaikkine lautoineni ja pintaan tullessani en oikein tiennyt miten päin vedessä olin. Tunnin jälkeen rantaan huuhtoutui kuitenkin hyvin väsynyt, mutta onnellinen hylje. Opettaja kehui minua vuolaasti ja lupasi että 6 kuukauden jälkeen olen jo aika pro surffauksessa. Harmi vaan, että harrastusta on kovin vaikea jatkaa Suomessa L

Päivisin meillä on ajoittain hyvin paljon vapaa-aikaa, joten reippaasti marssin naapurimme omistamalle hevostilalle (meillä on hyvin paljon mielenkiintoisia naapureita) ja kyselin hintoja ratsastustunneille. Omistajan ollessa sveitsiläinen aloimme tekemään nopeasti eurooppalaisittain diiliä ja lopulta tulimme siihen tulokseen, että jos auttelen häntä hevosten kanssa ja opetan hänen työntekijöilleen englantia niin saan tunteja special price ja ehkä joskus jopa ilmaiseksi. Hevoset ovat hevosia olimmepa missä päin maailmaa tahansa ja en epäillyt mennä halailemaan hevosia tarhoihin, mutta ratsastus tulee olemaan uusi elämys sinänsä. Täällä ratsastetaan pitkillä ohjilla ja pitkillä jalustimilla eikä kuolaimista ole tietoakaan. Pitää varmaankin aloittaa homma aika alusta. Costa Rica on myös villihevosten maa ja toissailtana tullessani kotiin lähikuppilasta, jossa käytän wifiä häikäilemättä hyväkseni niin tiellä lompsi vastaan kymmenisen villihevosta. Hevoset suojelivat keskellä kulkenutta varsaa sen verran vihaisesti, että katsoin paremmaksi väistää kaikkine tietokoneineni läheiseen pusikkoon.

Muuten uusi kotini alkaa tuntua päivä päivältä enemmän kodilta ja sänky omalta sängyltä. Olen jo tottunut siihen, että joka yö (tai aamu) nukahdan gekkojen kurnutukseen (kyllä, gekot kurnuttavat), meren kohinaan ja muihin minulle ennestään tuntemattomiin mielenkiintoisiin ääniin. Aamulla herään puolestaan naapurin kirottuihin kukkoihin, jotka todella tulisi kääntää kesäaikaan, sillä kukot aloittavat älämölönsä jo neljältä.

Minulle kerrottiin, etten tule asumaan isäntäperheessä, sillä asun projektissa, mutta samassa talossa asuvasta vakkarihenkilökunnasta koostuva perheeni tuntuu perheeltä siinä missä muutkin. Seuraavassa päivityksessä kerron töistä J Tiedän kilpikonnista ja lajien suojelusta jo yhtä sun toista ja öiset partioinnit rannalla ovat alkaneet minunkin osaltani. Aamuisin ei tarvitse enää lähteä juoksemaan, kun yöllä talsii 3-4 tuntia upottavassa rantahiekassa trekking-kengät jalassa. Viime yönä lukema taisi lähennellä 15 kilometriä. Moneen rääkkiin tottunut kroppani ihmettelee miksi kidutan itseäni urheilemalla keskellä yötä, mutta kaikkeen tottuu. I hope.

Kiitos hei tällä kertaa, Pura Vida!

Kuvia taasen :)

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa? Kuvia Matapalosta :) Kunnia hienoimmista otoksista kuuluu Robertille.

Mä haluun tällasen :)

Sammakkoinen seurasi miun tiskauspuuhia.

Vähän isompi laiskiainen.

Kolibri.

Auringonlasku.

Kilpikonnavauvan ensimmäiset askeleet. Huomioikaa koko verrattuna kengän jälkeen.

Kohti merta ja seikkailuja.

Vamos a la playa! Welcome to Matapalo!

Siirtyminen uuteen kotiin on tapahtunut. Hieman haikein mielin jätin ihanan isäntäperheeni San Josessa, mutta nyt tiedän ainakin missä yöpyä kun vierailen pääkaupungissa seuraavan kerran.  Ei muuta kuin nokka kohti uusia seikkailuja, jälleen kerran. San Jose ei tehnyt minuun kaupunkina suurta vaikutusta, joten mieluisasti jätin meluisan, saasteisen ja ruuhkaisen San Josen taakseni. Bussikuskin karkeasti arvioiman 4-6 tunnin jälkeen ja astuimme uuden kämppikseni, saksalaisen Robertin, kanssa ulos bussista. Bussikuski toivotti onnea ja kehotti meitä nauttimaan rantaelämästä. Matapalon ”keskustan” kyläkaupasta pölähti saman tien iloinen maajussi kumppareissaan ja kysyi, että voiko hän mahdollisesti tilata meille taksin. ”Taksina” toimiva lava-auto saapui muutamassa minuutissa ja rinkkojemme kanssa hyppäsimme auton lavalle. Muutamassa minuutissa palmujen katveesta eteemme avartui hulppea merimaisema ja viehättävä kyläidylli. Ilmasto oli kuuma ja hyvin kostea ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Olimme kotona, tervetuloa Matapaloon. 

Miun uus takapiha. Iha jees.

Uusi ”perheeni” koostuu siis kilpikonnaprojektin vakkarihenkilökunnasta, jotka ovat kaikki melkoisia persoonia, joten seuraavat 6 kk eivät todellakaan tule sujumaan missään määrin tylsissä merkeissä. Lisäksi perheeseeni kuuluu tietysti Robert, joka Saksaan palattuaan haluaa pyrkiä opiskelemaan meribiologiaa. Lisäksi projektin luonteeseen kuuluu alati vaihtuvat lyhytaikaiset vapaaehtoistyöntekijät, jotka haluavat pelastaa maailmaa aina yhdestä viikosta muutamaan kuukauteen. Tämän lisäksi pihassa pyörii lukuisia toinen toistaan suloisempia koiria (harkitsen vakavasti yhden tuomista Suomeen…), miljoona iguaania ja hyvin laiska laiskiainen, joka vaihtaa palmua vain noin joka 3. viikko. Jostain syystä meidän saapumisemme jälkeen herra laiskiainen vaihtoi kuitenkin palmua ja myös taloa välittömästi. Eilen pihaamme ilmestyi myös jostain lehmä, mutta en usko sen olevan meidän.

Kaiken kaikkiaan projektin olosuhteet ovat minulle positiivinen yllätys. Varauduin hyvinkin alkeellisiin oloihin, mutta uusi kotini on todella viihtyisä. Asumme kaksikerroksisessa talossa, jonka siisteyttä vaalitaan todella tarkasti. Työntekijämme Roger muun muassa opasti minua kuinka jalat pestään oikeaoppisesti ennen taloon siirtymistä. Jouduin toistamaan toimenpiteen noin kymmenen kertaa ennen kuin minut kelpuutettiin hiekkavarpaineni sisälle. Suihkussa on pakko käydä vähintään kahdesti päivässä, mutta rantaolosuhteissa ja paahtavan auringon vuoksi tämä on luonnollisesti minimi. Vastoin ennakkokäsityksiäni emme asu millään tavalla eristyksissä. Vastapuolen taloamme on pieni hotelli, tien varresta löytyy lisäksi pesulapalvelut, pieni kyläkauppa, baari/kahvila/ravintola (wifi yhteydellä), surffikoulu, tanssitunteja, ratsastusta, hostelleja jne.  Lenkkimaastot ovat erinomaiset ja rauhallisen sijainnin takia lenkille uskaltaa jopa yksin lähteä.  Tutustuin tänään jopa paikalliseen kylähulluun, mutta työntekijät totesivat hänet aivan vaarattomaksi, vaikka äijällä ei ole aivan kaikki inkkarit kanootissa.  Enköhän minä täällä pärjää J

Sitten niin sanotusti asian ytimeen: duuniin. Laskettuamme rinkat sängyillemme olikin aika ruveta töihin. Seuraava viikko tulee olemaan rankkaa koulutusta ja ymmärrämme täysin työmme vakavuuden. Mielikuva kilpikonnaprojektista voi olla monelle hyvinkin romanttinen ja herättää pientä hilpeyttä. Tosiasiassa tekemämme työ on ajoittain hyvin rankkaa, äärimmäisen arvokasta ja työn vastuullisuus tulee painaa syvälle kalloon. Tähän asti työmme koostuu lähinnä rannalle rakennetun hautomon (viviero) vartioimisesta. Saman tien saimme ohjeistuksen hautomoon ja ensimmäiset yövuorot jaettiin. Viime yönä heti ensimmäisellä yöllisellä vartiovuorollani 95 kilpikonnavauvaa näki päivän (tai yön-) valon ja sain kunnian päästää nämä otukset pitkälle ja vaaralliselle matkalle valtameren aaltoihin.  Työstä kuitenkin myöhemmin lisää, kun tehtävämme monipuolistuvat.  Ensimmäisenä yönäni minulle kuitenkin valkeni myös hyvin selvästi, miksi nämä konnat ovat äärimmäisen uhanalaisia. Käveltyäni kotiin hautomosta huomasin, että keittiön pöytämme oli muuttunut yölliseksi leikkaussaliksi ja pöydällä makasi metrin pituinen konna.  Kilpikonna oli mitä luultavammin joutunut kalastajien verkkoon ja ihmisen raakuudella ei ole rajoja kun konnan evät oli surutta viillelty veitsellä auki, jotta kilpparin voi mahdollisimman nopeasti tiputtaa takaisin mereen kuolemaan hitaasti ja tuskallisesti ja jatkaa kalastusta. Seurasin leikkausoperaation loppuun ja sain kunnian olla mukana yöllisessä vapautusoperaatiossa. Aamulla kilpikonna oli kuitenkin huuhtoutunut kuolleena rantaan.  Tästä seuraten pääsin seuraavana päivänä kirjaimellisestikin käsiksi kilpikonnan anatomiaan hyvinkin läheisesti, sillä avustin konnan ruumiinavauksessa. Säästän teidät tarkemmilta yksityiskohdilta, mutta voin kertoa, että avauksen jälkeen ”nautittu” lounas meinasi tulla ylös aika monta kertaa. Onneksi  lounaan jälkeinen pulahdus Tyynenmeren aaltoihin piristi hieman.

Mutta nyt jo ymmärrän tekemäni työni arvokkuuden. Konnan mahasta löydetyt muovinpalaset vain lisäävät syitä siihen, miksi kilpikonnat ovat niin uhanalaisia. Yksi tuhannesta vauvasta selviää aikuiseksi asti ja yksi kymmenestä tuhannesta kasvaa lisääntymiskykyiseksi. Tämä laittoi miettimään, kun katselin rantaan huuhtoutunutta kilpparia, jolla ikää oli arvioidusti yli 50 vuotta.

Elämä uudessa kodissa on lähtenyt rullaamaan siis ihan mukavasti.  Vastoin ennakkopelkojani tulen oppimaan espanjaa myös projektissani, sillä työntekijät puhuvat meille mahdollisimman paljon espanjaa ja minimaalisen vähän englantia. Ihan vielä tajuntaani ei ole mahtunut se, että missä sitä oikeasti ollaan. Fiilis oli jotenkin aika outo kun katselin vartiotornistamme auringonlaskua merellä ja yhtäkkiä ulapalla näkyi suuri valas. 

Ciao tällä kertaa, Matapalo palaa asiaan.

Kuvia

Luontokuvaaja Tiina työssään. Tässä muutamia otoksia mm. vesiputouksista :)

Alkutunnelmia

Puolisentoista viikkoa Costa Ricaa takana ja kerrottavaa olisi varmaan muutaman romaanin verran. Yritän kuitenkin olla maltillinen ja kerron vain pääasiat tuntemuksistani tästä minulle niin uudesta maailmasta.

San Josen kotihuudeilta.

Monet tietysti Suomesta käsin kyselevät säästä ja lämpötiloista ja siihen täytyy todeta, ettei Costa Rican säässä ole oikein mitään tolkkua. Kahteen tuntiin saattaa helposti mahtua aurinkoa, hellettä, rankkasade, ukkoskuuro, viileähköä säätä, tuulta, aurinkoa ja taas hellettä. Sääennustuksilla ei näin ollen tee yhtään mitään ja sateenvarjo on vakiovaruste kaikkialle.  Toistaiseksi niin kylmä ei ole ollut, ettei shortseissa pärjäisi. Costa ricalaiset painelevat ajoittain kuitenkin talvitakeissa ja saappaissa pitkin kyliä. Mielenkiintoista on myös se, että maasta, jossa sataa kolmen kuukauden aikana joka ikinen päivä, on vaikeaa- lähes mahdotonta löytää kunnollista sadetakkia. Viikon etsinnän jälkeen löysin yhden (1) kaupan, jossa oli yksi (1) miesten sadetakki jäljellä, josta sain pulittaa noin 50 euroa.

Elämä täällä Atlantin toisella puolen on kuitenkin lähtenyt rullaamaan oikein hyvin. Reilu viikko San Josessa takana ja viikko vielä edessä.  Tämä aika menee aika tiukassa symbioosissa vaihtariporukkamme kanssa, joka koostuu ehkä liian monesta saksalaisesta ja paristakymmenestä muiden kansallisuuksien edustajista. Nyt jo todella vahvoja ystävyyssuhteita on solmittu useita, joiden toivon kestävän kauan. Tämän kokemuksen jälkeen maailma pienenee taas vähän. Projektistani puhutaan pelkkää hyvää, joten odotan innolla lauantaita kun pääsen tutustumaan uuteen kotiini. Toisaalta ajatus kaikkien näiden ihmisten ja perheen jättämisestä taakse tuntuu ikävältä. Onneksi minulla on pidempiä vapaita, joiden aikana voin reissata tapaamassa vaihtarikavereita. 

Espanjan tunnin kestävät päivittäin kolme tuntia ja kieli alkaa luonnistua joka päivä paremmin ja paremmin. Sanavarasto on varmasti kymmenkertaistunut ja käyttämäni lauseet monimutkaistuvat joka päivä. Todellinen kielikylpy tämä viikko on todellakin ollut. Mariannan ja Vilman kanssa puhumme suomea, perheen kanssa ja kaupungilla espanjaa, vaihtareiden kanssa englantia ja tämän lisäksi saksaa kuulee jatkuvasti, vaikken siitä mitään ymmärräkään. Kaiken kruunasi ruotsalainen ystäväni Lisa, joka ilahdutti minua avaamalla kanssani keskustelun ruotsiksi, jonka jälkeen aivot menivät totaaliseen erroriin. Englantia ymmärretään lähtökohtaisesti kaikkialla, mutta sen puhuminen ei sitten olekaan niin fiksua. Ensinnäkin palvelun laatu paranee (ja hinnat laskevat) huomattavasti jos puhut edes jotenkuten pelkkää espanjaa ja toisekseen et kulje niin läpinäkyvä ”gringo” leima otsassa. Gringo-sanalla täällä tarkoitetaan pääasiassa perusturisteja (valitettavan usein ystäviämme jenkkejä) , jotka ei osaa eikä edes haluakaan oppia sanaakaan espanjaa ja jotka matkustavat Costa Ricaan pääasiassa laittamaan elämän risaiseksi muutaman viikon ajaksi. Näitä pahaa aavistamattomia ja ehkä hieman hölmöjä gringoja pyritään sitten höynäyttämään joka kadunkulmassa.

Viime viikonloppuna kahden viikon kestävä valmennus pyöräytettiin käyntiin kuumassa ja kosteassa Esparzan leirikeskuksessa. Viikonlopun jälkeen luennot ovat jatkuneet iltapäivisin espanjan tuntien jälkeen.  Iltojen viihdeohjelmasta ovat vastanneet muun muassa salsan alkeistunnit. Mikään latinorytmien virtuoosi minä en ole, mutta salsan ja merenguen perusaskeleet sujuvat jo melkein. Perusaskeleiden osaaminen täällä maailman kolkassa on kuitenkin välttämättömyys, sillä myös syntymäpäivieni kunniaksi tanssahtelimme merengueta omalla kotipatiollamme hostperheemme kanssa ja ”ei kiitos” ei tällöin kuulu sanavarastoon.

Esparza

Heppoja on täällä todella paljon, sitä en tiedä mitä niillä kaikilla tekevät.

Gaillo Pinto!! Riisiä ja papuja. Voidaan syödä aamupalana, lounaana, päivällisenä, iltapalana, yöpalana... Milloin vain!

Eilen karistettiin kaupungin pölyt ja saasteet hetkeksi jaloista ja suunnattiin päiväksi survivor-vaellukselle vuoristoon ja sademetsään. Vaelluksen sanottiin olevan kevyttä ja varustukseksi riittäisi ihan vaan lenkkarit tai tenniskengät.  Kolmen tunnin kapuamisen ja sankan viidakko-osuuden jälkeen olimme kuitenkin hieman eri mieltä ja näky oli aikamoinen kun viidakosta ryömi esiin yli 30 aivan mutaista, hikistä, litimärkää ja muuten vaan rähjäisen näköistä kulkijaa. Vaikka tänään jaloissa hieman tuntuu, että jotain on eilen tehty niin kokemus oli aika uskomaton. Olihan se aika absurdi fiilis tajuta olevansa keskellä tiheää sademetsää, joista on aikaisemmin nähnyt vaan kuvia ja dokumentteja.  Tänään lähdemme costa ricalaisen ystävämme Vinicion kanssa katsastamaan tulivuori Mariannan synttäreiden kunniaksi. Normimeininkiä.

Welcome to the jungle

Maalaismaisemaa

Suojelusenkeli. Random-koira, joka vaelsi kanssamme 6 tuntia ja sitten vaan katosi.

Virkistävä joki rankan reissun jälkeen.

Noin muuten opettelu lattareiden elämänmenoon on lähtenyt mukavasti käyntiin. Hieman ymmärrystä vaatii välillä costa ricalaisen aikakäsityksen ymmärtäminen, sana nyt tarkoittaa usein jotain vartin ja kahden tunnin välissä, sanalla kohta voidaan käsittää mitä tahansa aina tunnista neljään tuntiin ja pian tarkoittaa yleensä huomenna tai mahdollisesti ei koskaan. Kaikki tapahtuu yleensä h-y-v-i-n- h-i-t-a-a-s-t-i ja vielä eurooppalaisen tehokkaalle ja säntilliselle mielenlaadulle tämä ottaa joskus koville. Mutta kun pääsen tähän elämänrytmiin sisälle niin Suomeen palatessani tulen varmasti olemaan myöhässä aina ja kaikkialla. Bussitkin täällä kulkee kun kulkee, aikatauluja ei ole. Myös kokemuksen kautta totesimme, että vaikka bussissa lukee samat paikan nimet kuin eilen, niin se ei välttämättä kulje aivan samaa reittiä kuin eilen. Kodin löytämisen pimeällä tekee haastavaksi tietty se, että kadunnimiähän ei ole. Valokuvamuisti on kultaa Costa Ricassa ja jokainen kauppa ja kadunkulma tulee painaa tiukasti mieleen. Tämä on tärkeää siitä syystä, että muutaman korttelin sisään saattaa mahtua hyvinkin turvallisia alueita, mutta myös kadunpätkiä, joille ei ole mitään asiaa. 

Maalaisjärjellä pääsee kuitenkin pitkälle ja kuten kaikille Suomessa lähtiessä sanoin niin en lähde tänne pelkäämään, mutta varuillaan tulee olla. Hieman totuttelua tämä vaatii kun on kotoisin maasta, jossa voin ottaa vaikka nokoset puiston penkillä. Täällä sen tehdessään heräisi luultavasti ilman puhelinta ja lompakkoa puolialasti.

Mutta seuraavat päivitykset ehkäpä vasta uudesta kodista. Ensi viikon missiona on saada oma netti läppäriin. Pitäkää Suomessa lippu korkealla ja älkää jäätykö ;) Lähetän teille lämpimiä ajatuksia täältä tropiikista.