One last time.

Niinhän siinä sitten kävi, että viimeiset viikot ne hujahtivat täysin ohi ja ennen kuin huomasinkaan, niin Iberian kone oli jo lennättämässä minua valtameren yli kohti kotoista Eurooppaa ja kylmää Pohjolaa. Costa Rican jättäminen taakse tuntui epätodelliselta ja hyvästien jättäminen kaikille ihmisille oli elämäni kamalimpia kokemuksia. Toki tiedän, että niiden läheisimpien ystävien kanssa yhteyksissä pysytään ja todella uskon, että seikkailumme Matapalon perheeni kanssa ei ole vielä seikkailtu..

Palmut ja hiekkarannat ovat vaihtuneet nyt karusti lumeen, jäähän ja loskaan. Riisi perunoihin ja aamuiset hiekkarantajuoksemiset liikuntakeskuksen kuntosaliin, jossa merinäköaloista saa vain haaveilla. Lennot takaisin olivat pitkät ja raskaat ja helmikuisena yönä koneen pyörät ottivat kiinni Helsinki-Vantaan kiitorataan. Koneen ikkunasta katsellessa luulin olevamme vielä pilvien seassa yläilmoissa, kunnes tajusin, että maahanhan me jo laskeuduimme, se on lumimyrsky mikä minua Helsingissä odotti. ”Lämpötila on noin -2 astetta, tervetuloa Helsinkiin”. Hei hei paratiisi ja Costa Rica, morjensta Suomi. Voin sanoa, että nuo pari hyistä askelta ulkoilmassa ohuen ohuessa nahkatakissa olivat aika pitkät. Kotiin palaaminen oli kuitenkin ihanaa, sitä ei voi kieltää. Suomi on kuitenkin kotimaa, nyt ja aina. Saunan jälkeen istahtaessa äidin lihapatojen ääreen ei tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. Porukat vielä yllättivät ja juhlimme pienimuotoisesti joulua helmikuussa.

Mikä fiilis nyt sitten on, kun tästä reissusta on jo pari kuukautta. Edelleen epätodelliset. Nyt tuntuu siltä, kuin kaikki olisi ollut uskomatonta unta. Lappeenrannan katuja talsiessa pitkästä aikaa totesin, että eihän mikään juuri puolessa vuodessa ole muuttunut. Se on uskomatonta siihen nähden, miten paljon ihminen voi kuitenkin puolessa vuodessa muuttua. Kuulen jatkuvasti kyselyitä ”No millainen reissu oli? Oliko siellä kivaa? Oliko lämmintä? Lähdetkö uudestaan?” Mitäs noihin vastaa, hymyilen nätisti ja nyökytän päätä. Kokemuksista, elämyksistä ja ennen kaikkea matkasta oman pääkopan sisään saisi varmaan kirjoitettua pari romaania.

Nyt, kahden kuukauden jälkeen, on alkanut matkan yksi ikävimmistä vaiheista, nimittäin koti-ikävä. Koti-ikävä takaisin Costa Ricaan. Kuvia selatessa nuo minulle vähän aikaa sitten niin tutut palmut ja hiekkarannat tuntuvat jo niin kaukaisilta. Ystäviä on ikävä ja korviini särähtää yliopiston käytävillä heti, jos kuulen sanankin espanjaa. Jopa kilppareita on vähän ikävä.

Tämä kaikki on kuitenkin osa hyvinkin normaalia prosessia pitkän kulttuurikokemuksen jälkeen. Tästä matkasta ammensin uskomattomat määrät positiivista energiaa ja olen palannut takaisin koulun ääreen ja pian töihinkin, aivan uudella voimalla. Costa Rica ja pura vida- asenne tulevat kulkemaan kanssani toivottavasti vielä pitkään. Koordinaattorini Isaac tokaisi minulle viimeisessä seminaarissa: ” I hope you will continue living your vida Latiina”. You bet I will.

Teille, jotka mietitte lähtöä ulkomaille, lähtekää! Kansainväliset kokemukset ovat rahassa mittaamattomia elämyksiä, jotka antavat ja opettavat todella paljon niin elämästä, vieraasta (lopussa ei-niin-vieraasta) kulttuurista sekä ennen kaikkea omasta itsestään. Kotiin aika harvoin palaa täysin se sama ihminen, joka maailmalle alun perin lähtee.

”Travel is more than the seeing of sights; it is a change that goes on, deep and permanent, in the ideas of living.” – Miriam Beard

Kiitos kaikille blogin lukijoille. Blogi oli alun perin tarkoitettua perheelle ja ystäville, mutta oli todella sydäntä lämmittävää huomata, kuinka monet ihmiset blogia innostuivat seuraamaan. Kiitos Maailmanvaihdon ja ICYE Costa Rican väelle hienosta toiminnasta ja kaikesta tuesta ennen, aikana ja jälkeen reissun.

Seikkailut Costa Ricassa on tältä erää seikkailtu. Seikkailut jatkuvat, mutta niistä ei enää blogiin kirjoitella. Living la vida Latiina kiittää ja kumartaa. Pura vida, mae.  J

Ps. Elokuun lähtijät, tavataan valmennusleirillä!

Vähiin käy ennenkuin loppuu..

Pala paratiisia Rincon de la Viejassa.

Nyt on viimeiset viralliset vapaat projektista vietetty ja viimeiset kolme päivää edessä Matapalossa. Mihin esimerkiksi viimeiset kaksi kuukautta oikein menivät, sitä en tiedä. Sen tiedän, että nopeasti on aika vierähtänyt ja en usko, että viimeiset kaksi viikkoa tulevat menemään yhtään sen hitaammin. Päivääkään en kadu, päivääkään en vaihtaisi pois. En edes niitä vaikeita ja ikäviä päiviä. Mutta vielä on päiviä jäljellä, vielä riittää kirjoitettavaa. Vielä on kesää jäljellä, vielä tulee kauniita päiviä..

Montezuman projekti oli hieno kokemus ja toivottavaa vaihtelua. Työ oli sisällöltään toki melko samanlaista ja työkokemukseni Matapalosta otettiin innolla vastaan, Montezumassa kun työtä riittää ympäri vuoden.  Erilaiseksi Montezuman projektin tekee kuitenkin se, että projekti sijaitsee keskellä turistirysää. Kilpikonnat kun eivät välitä mihin rannalle päättävät pesiytyä, ilmeisesti Montezuman bileranta on niiden mielestä oikein kiva. Näin ollen Montezuman projektissa vaaditaan todella hyviä vuorovaikutustaitoja ja kykyä tulla toimeen monenlaisten ihmisten kanssa, sillä työhön kuuluu olennaisena osana valistustyö sekä vastailut turistien loputtomiin (ja joskus todella ihmeellisiin) kysymyksiin. Mutta tämä kaikki on erittäin tärkeä osa työtä, sillä tämänkaltaisessa paikassa ihmisen ja luonnon tulee löytää keino elää rinnakkain toistensa kanssa. Koulutus ja valistus ovat avain kaikkeen.  Yhtenäkin päivänä annoin melkein kahden tunnin luennon saksalaisturisteille kilpikonnista ja niiden suojelusta. Viikko tuli tosiaan tässä paikassa vietettyä ja kovasti olisi paikan henkilökunta pitänyt minut kanssaan Suomeen lähtöön saakka. En minä siis ilmeisesti ihan turha tyyppi näissä projekteissa ole!

Cabo Blancon luonnonpuisto.

Metsän otuksia.

Montezuman kaveri.

Tällä kertaa vapaapäivinäni otin suunnaksi vain kaksi kohdetta, sillä myönnän, että jatkuva bussissa istuminen, tavaroiden raahaaminen ja sama rumba hostellin vaihtuessa toiseen alkaa ottaa voimille. Ajattelin, että kerrankin maltan rauhoittua ja olla yhdessä paikassa vähän kauemmin. Matkakohteiksi muodostui Liberia sekä Monteverde. Tällä kertaa matkustin ihan omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni. Melkein. Kovasti monet ihmiset ihmettelivät, että miten ihmeessä uskallat aivan yksinäsi reissata. Mutta yksin matkaamisessa on omat jipponsa, nimittäin koskaan ei tarvitse olla yksin. Ellei aivan välttämättä halua. Yksin matkustaessaan nimittäin törmää suuremmalla todennäköisyydellä uusiin ihmisiin ja päätyy jakamaan mitä ihmeellisimpiä ja maailmaa avartavia keskusteluja mitä mielenkiintoisinten ihmisten kanssa. Joskus näiden ihmisten kanssa jakaa samoja matkareittejäkin ja edes bussissa ei tarvitse yksinään olla möllöttää. Monteverden hostelliin päädyin aivan vahingossa ja illanpäätteeksi join viiniä ja istuin iltaa kanadalaisen pariskunnan, Costa Ricassa asuvan sveitsiläismiehen, 70-vuotiaan maailmaa kiertävän ihmemummelin sekä ikäiseni tica-tytön kanssa. Ja aivan sattumalta. Seuraavana päivänä suuntasin vaellusreissulle edellä mainitun sveitsiläisen Renen kanssa, sillä hän sattui tuntemaani yksityismetsää laajalti omistavan biologian laitoksen omistajan ja näin ollen pääsimme samoilemaan keskelle sademetsää aivan ilmaiseksi ja ilman muita turisteja. Tällaista harvoin tapahtuisi kaverin kanssa reissatessa. Mutta totta kai yksin reissatessa on omat sääntönsä, joita tulee noudattaa. Koskaan en liiku pimeällä yksin ulkona, otan aina etukäteen selvää mihin olen menossa ja miten sinne päästään ja valitsen tarkoin ihmiset, joihin luotan. Ja mikä tärkeintä; käytän vain espanjaa paikallisten kanssa! Latinalainen Amerikka on juuri niin vaarallinen paikka kuin sanotaan ja hetkellinenkin huolimattomuus saattaa kostautua hyvinkin nopeasti. Ei tänne olla pelkäämään tultu, mutta silmät saa välillä olla selässäkin ja tervettä maalaisjärkeä käyttäen eteenpäin.

Rincon de la Viejan  luonnonpuistoa.

Liberiasta käsin kävin vihdoin tuijottelemassa niitä tulivuoria ja hotellin kautta buukkasin matkat läheiseen Rincon de la Vieja kansallispuistoon. Puisto sijaitsee niin keskellä ei mitään, ettei sinne mennyt minkäänlaisia busseja. Matkaseurakseni sain kanadalaisrouvan ja ikäiseni jenkkitytön. Tuuri ei ihan ollut kohdillaan tälläkään kertaa, sillä alueen suurin tulivuori oli heittäytynyt sen verran aktiiviseksi, että vaellusreitti kraatterille oli suljettu turvallisuussyistä. Ihmeteltävää silti riitti, sillä puiston sisältä löytyi maan uumenista pulppuavia kuumia lähteitä, kraatterilampia sekä mutalähteitä (?). Viimeinen pidempi patikointireitti vei meidät aivan uskomattomalle vesiputoukselle, jossa vesimassa laski kallion korkeuksista suoraan kirkkaansiniseen laguuniin.

Luonnon oma poreallas.

Liberian jälkeen suuntasin Monteverden vuoristokaupunkiin ja hyisestä säästä huolimatta paikka vei sydämeni ja maltoin viipyä vuorien katveessa jopa viiden päivän ajan. Kauniiden maisemien ja mielenkiintoisten vaellusreittien asiaan vaikutti ehkä se fakta, että Costa Rican paras kahvi tuotetaan näillä alueilla. Kahvinkulutukseni on ehkä triplaantunut näiden kuuden kuukauden aikana. Saa nähdä miten juhlamokat uppoaa muutaman viikon päästä..

Metsän korkeuksissa.

Taikametsä.

Monteverde.

Viime viikonloppuna meillä oli järjestön ACI:n kanssa viimeinen loppuleiri. Fiilikset kotia lähtevillä vapaaehtoistyöntekijöillä oli kaikilla aika sekavat ja selvä ero puolen vuoden oleskelijoiden ja vuoden asukkien tuntemusten välillä oli nähtävissä. Kaiken kaikkiaan fiilikset olivat todella epätodelliset. Yhtenä aktiviteettina meidän tuli johdatetun meditaation avulla palauttaa itsemme siihen hetkeen, kun olimme vielä kotimaassamme pakkaamassa rinkkaa viimeisenä iltana. Tämän hetken muistan kuin eilisen. Istuin huoneeni lattialla valikoiden huolellisesti mitä tavaroita rinkkaan loppujen lopuksi päätyy ja ajatukset olivat niin vahvasti tulevassa seikkailussa. Tätä äiti katseli huoneen ovelta ja mietti, että millainen tyttö sieltä puolen vuoden jälkeen kotia saapuu. Parin viikon päästä se nähdään. Koskaan aikaisemmin elämässäni en ole ollut yhtä innoissani, mutta samaan aikaan yhtä peloissani kotiinpaluusta. Tällä kertaa tiedän, että kulttuurishokki tulee mahdollisesti iskuna vasten kasvoja myös palatessani kotimaahani.

Kotipihan asukas.

Muutama päivä jäljellä Matapalossa ja sama tapahtuu nyt käänteisenä..tällä kertaa Costa Ricassa. Istun huoneeni lattialla valikoiden huolellisesti mitä tavaroita rinkkaan päätyy. Vuorotellen Roger, Daniel ja Robert käyvät katsomassa toimintaani ja yhdessä itkua pidätellen muistelemme kaikkia ikimuistoisempia hetkiä. Ja niitä on ollut paljon.

En tiedä miten pystyn laittamaan kokemukseni yhteen pakettiin ja lopulta päättämään tämän blogin joihinkin todella viisaisiin sanoihin. Mariannan kanssa naureskelimme leirillä, että tyhjentävintä on varmaan vastata sitten Suomessa kysymykseen: ”Noh, millaista siellä oli?”. Minulla on kuitenkin aikaa miettiä tätä muutaman viikon ajan, miten kiteyttää puoli vuotta ja kaikki koettu yhteen lauseeseen.

Uusi vuosi, uudet kujeet

Kyllähän tästä on jo reilusti yli kuukausi vierähtänyt kun viimeksi olen blogia päivitellyt, mutta parempi myöhään kuin ei enää milloinkaan! Tyynenmeren aallot eivät kuitenkaan tyystin minua ole nielaisseet matkaansa, vaikka Manuel Antonion aallot siinä kyllä melkein onnistuivatkin ja muutaman aallon myllerryksessä otettiin vähän kuperkeikkaa takaperin. Tätä kirjoittaessani olen vierailulla Montezuman projektissa, pelastamassa kilppareita vähän pohjoisemmassa. Tämän vierailun jälkeen viimeisiä lomia projektissa viedään ja 7.2 on aika jättää varmastikin hyvin itkuiset hyvästit Matapalon kodille ennen siirtymistä loppureissuille ja lopulta monien mutkien kautta takaisin kylmään Pohjolaan. Mutta ei mietitä sitä ihan vielä..

Joulut tuli ja meni ja uusivuosikin vaihtui Matapalon terassilla ilotulitusta katsellen. Hyvin erilaiset pyhät oli kuin mitä nyt joulun luvatussa maassamme Suomessa on totuttu. Jouluna syötiin currya lähiravintolassa trance-musiikin tahtiin ja pelattiin korttia. Kyllähän siinä vähän (eikä ehkä niin vähääkään) koti-ikävä tuli, mutta voin sanoa, että oli ainakin aika erilainen joulu! Uusivuosi meni todella mukavasti grillaten, salsan saloja opetellen ja rakettien pauketta kuunnellen. Mukavaa vaihtelua oli, että ensimmäisen kerran elämässäni en ollut uudenvuoden aattona aivan umpijäässä! Vuoden vaihtuessa sveitsiläisen Jennyn kanssa olimme kuitenkin aivan amatööritonttuja, kun hätiköiden menimme huutelemaan uutta vuotta toisiamme halaillen, ennen kuin tajusimme, että ilmeisesti perinteisemmin Costa Ricassa on tapana ensin hartaasti kuunnella Ave Maria sekä kansallishymni ja vasta tämän jälkeen saa riehua.

Maijakin piipahti Costa Ricassa kahden viikon ajan katsastamassa täkäläistä elämänmenoa. Reissu meni paremmin kuin hyvin ja ainakaan minun korviini ei ole kantautunut valituksia matkatoimiston (eli itseni) järjestämistä aktiviteeteista. Puerto Viejot ja Manuel Antoniot tuli koluttua läpi ja hauskaa oli. Tulivuorellekin mentiin ihan vaan toteamaan kahden tunnin matkaamisen jälkeen, että tulivuorta ei sateen ja sumun vuoksi näy missään ja kraatterin reunalla kävimme näin ollen juomassa sellaiset 25 dollarin arvoiset kahvit näkemättä yhtään mitään. Maijalla oli kyllä kivaa katsellessaan minun tuskaista vinkumistani, sillä ensimmäistä kertaa Costa Ricassa minulla oli oikeasti todella kylmä ja noin 10–15 asteen kylmyys (kyllä, kylmyys!) tuntui pureutuvan luihin ja ytimiin asti. Tervemenoa Suomeen helmikuussa Tiina! Luultavasti jään Helsinki-Vantaan tuulikaappiin itkemään ennen kuin veljeni saa raahattua minut autoon.

Toisaalta oli erittäin hyödyllistä ja opettavaista katsella vasta Costa Ricaan rantautuneen suomalaisen ystäväni reaktioita kaikesta hänelle niin uudesta ja ihmeellisestä. Antoi ehkä vähän perspektiiviä minkälainen Costa Rican Jungle Jane minusta on tässä muutamassa kuukaudessa kasvanut ja millainen kotisopeutumisen prosessi minulla on vielä edessä. Mutta Costa Rica opettaa, ötököitä semisti pelkäävä Maija jahtasi jo sujuvasti kahden viikon jälkeen torakoita Raid-pullo kädessä ja kovasti suunnitteli, että miten olisi mahdollista salakuljettaa muutama pienen pieni kurnuttava gekko matkalaukussa takaisin Suomeen. Ne kun ovat niin suloisia ja hyvin käteviä kesäisin itikoita vastaan.

Mielenkiintoinen yksityiskohta Maijan matkassa oli myös se, että Maija tuntui hetkeksi tuovan kaikki suomalaiset mukanaan Costa Ricaan. Elokuusta lähtien en ollut juurikaan suomalaisiin törmännyt, mutta Maijan vierailun aikana suomalaisia tuntui pölähtävän joka puskan takaa. Ajoittain tämä aiheutti noloja tilanteita, sillä olen jotakuinkin tottunut, että suomi on Costa Ricassa toiminut minun, Mariannan ja Vilman kesken eräänlaisena salakielenä kenenkään sitä ymmärtämättä, joten rauhassa on voinut ääneen kailottaa ihan mitä tahansa. Näin ei kuitenkaan ollut aina Maijan vierailun aikana. Tämä minun kannattanee muistaa myös heti Suomeen palattuani, en välttämättä ensin tajuakaan, että ympärilläni olevat ihmiset oikeasti ymmärtävät, kun puhun vierustoverilleni suomea.

Mutta haikeaahan se oli kahden viikon jälkeen saattaa ystävä takaisin kentälle. Toisaalta tuntui, että mielellään sitä olisi hypännyt Maijan matkaan ja rakkaaseen Suomeen, mutta toisaalta tiedän, että ei tämä reissu vielä ole taputeltu! Vielä on nähtävää ja tehtävää ja kotiinpaluu helmikuussa maistunee näin ollen entistä makeammalta. Kauhulla kuitenkin odotan tuota päivää helmikuussa, kun Matapalon perheelle tulee aika sanoa hyvästit. Rosan lähetin jo takaisin Espanjaan ja kyllähän siinä itku tuli, kun syyskuusta lähtien kuitenkin kämppiksinä asusteltiin.

Mutta takaisin tähän hetkeen. Nyt ollaan siis pelastamassa konnia Guanacasten provinssissa sijaitsevassa Montezuman projektissa. Kilpikonnat eivät enää tulleet luokseni Matapaloon, joten minä puolestani otin ja läksin kilpikonnien luo. Projekti on erittäin kaunis ja omasta minimakuukammaristani avautuu suora näkymä merelle. Terassilla kahvitellessa apinat tulevat ajoittain tekemään hyvinkin läheistä tuttavuutta ja tänään sain suojella syömääni omenaa ihan urakalla kun pienen pienet apinavarkaan kätöset sitä myös havittelivat. Nämä ovat varmaan niitä Maijan pelkäämiä apinoita, jotka suutuspäissään voivat repiä turistilta naaman. Tai ei. Mutta kyllä siinä askeleen otti taaksepäin kun eräskin apina vetäisi herneen nenään kun tajusi, etten tosissaan aio hänelle banaanin banaania antaa ja näin ollen rupesi riehumaan ja yritti kaataa pari keittiön tuolia..

Tänään pääsin näkemään myös ensimmäiset Baula (googleta leatherback turtle) kilpparit kun niitä syntyi muutama viverossa. Tämä kilpikonnalajike on aikuiseksi kasvaessaan ihan mittavan kokoinen, pituutta saattaa olla reippaasti yli 1,5 metriä! Montezuman jälkeen minua odottaa viimeiset viralliset vapaat projektista ja suunnaksi otan tällä kertaa tulivuoret. Jos tulivuorten kiertämiseen on varattu aikaa 8 päivää ja suuntana kokonainen tulivuorialue niin luulisi, että nyt tärppää ja oikeasti onnistun ottamaan jopa kuvan tulivuoresta. Vamos a ver.

Näistä tulevista seikkailuista kirjoittelen sitten myöhemmin. Kuvia en valitettavasti Maijan ja Tiinan kootuista seikkailuista voi nyt laittaa, kun minä tohelo unohdin uuden kamerani liitäntäpiuhan Matapaloon.  Seuraavalla kerralla laitan tuplasti kuvia!

Ei minulla muuta. Hengissä ollaan!