|
Pala paratiisia Rincon de la Viejassa. |
Nyt on viimeiset viralliset
vapaat projektista vietetty ja viimeiset kolme päivää edessä Matapalossa. Mihin
esimerkiksi viimeiset kaksi kuukautta oikein menivät, sitä en tiedä. Sen
tiedän, että nopeasti on aika vierähtänyt ja en usko, että viimeiset kaksi
viikkoa tulevat menemään yhtään sen hitaammin. Päivääkään en kadu, päivääkään
en vaihtaisi pois. En edes niitä vaikeita ja ikäviä päiviä. Mutta vielä on
päiviä jäljellä, vielä riittää kirjoitettavaa. Vielä on kesää jäljellä, vielä
tulee kauniita päiviä..
Montezuman projekti oli hieno
kokemus ja toivottavaa vaihtelua. Työ oli sisällöltään toki melko samanlaista
ja työkokemukseni Matapalosta otettiin innolla vastaan, Montezumassa kun työtä
riittää ympäri vuoden. Erilaiseksi Montezuman
projektin tekee kuitenkin se, että projekti sijaitsee keskellä turistirysää.
Kilpikonnat kun eivät välitä mihin rannalle päättävät pesiytyä, ilmeisesti
Montezuman bileranta on niiden mielestä oikein kiva. Näin ollen Montezuman
projektissa vaaditaan todella hyviä vuorovaikutustaitoja ja kykyä tulla toimeen
monenlaisten ihmisten kanssa, sillä työhön kuuluu olennaisena osana valistustyö
sekä vastailut turistien loputtomiin (ja joskus todella ihmeellisiin)
kysymyksiin. Mutta tämä kaikki on erittäin tärkeä osa työtä, sillä
tämänkaltaisessa paikassa ihmisen ja luonnon tulee löytää keino elää rinnakkain
toistensa kanssa. Koulutus ja valistus ovat avain kaikkeen. Yhtenäkin päivänä annoin melkein kahden
tunnin luennon saksalaisturisteille kilpikonnista ja niiden suojelusta. Viikko
tuli tosiaan tässä paikassa vietettyä ja kovasti olisi paikan henkilökunta
pitänyt minut kanssaan Suomeen lähtöön saakka. En minä siis ilmeisesti ihan
turha tyyppi näissä projekteissa ole!
|
Cabo Blancon luonnonpuisto. |
|
Metsän otuksia. |
|
Montezuman kaveri. |
Tällä kertaa vapaapäivinäni otin
suunnaksi vain kaksi kohdetta, sillä myönnän, että jatkuva bussissa istuminen,
tavaroiden raahaaminen ja sama rumba hostellin vaihtuessa toiseen alkaa ottaa
voimille. Ajattelin, että kerrankin maltan rauhoittua ja olla yhdessä paikassa
vähän kauemmin. Matkakohteiksi muodostui Liberia sekä Monteverde. Tällä kertaa
matkustin ihan omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni. Melkein. Kovasti monet
ihmiset ihmettelivät, että miten ihmeessä uskallat aivan yksinäsi reissata.
Mutta yksin matkaamisessa on omat jipponsa, nimittäin koskaan ei tarvitse olla
yksin. Ellei aivan välttämättä halua. Yksin matkustaessaan nimittäin törmää
suuremmalla todennäköisyydellä uusiin ihmisiin ja päätyy jakamaan mitä
ihmeellisimpiä ja maailmaa avartavia keskusteluja mitä mielenkiintoisinten
ihmisten kanssa. Joskus näiden ihmisten kanssa jakaa samoja matkareittejäkin ja
edes bussissa ei tarvitse yksinään olla möllöttää. Monteverden hostelliin
päädyin aivan vahingossa ja illanpäätteeksi join viiniä ja istuin iltaa kanadalaisen
pariskunnan, Costa Ricassa asuvan sveitsiläismiehen, 70-vuotiaan maailmaa
kiertävän ihmemummelin sekä ikäiseni tica-tytön kanssa. Ja aivan sattumalta.
Seuraavana päivänä suuntasin vaellusreissulle edellä mainitun sveitsiläisen
Renen kanssa, sillä hän sattui tuntemaani yksityismetsää laajalti omistavan
biologian laitoksen omistajan ja näin ollen pääsimme samoilemaan keskelle
sademetsää aivan ilmaiseksi ja ilman muita turisteja. Tällaista harvoin
tapahtuisi kaverin kanssa reissatessa. Mutta totta kai yksin reissatessa on
omat sääntönsä, joita tulee noudattaa. Koskaan en liiku pimeällä yksin ulkona,
otan aina etukäteen selvää mihin olen menossa ja miten sinne päästään ja
valitsen tarkoin ihmiset, joihin luotan. Ja mikä tärkeintä; käytän vain
espanjaa paikallisten kanssa! Latinalainen Amerikka on juuri niin vaarallinen
paikka kuin sanotaan ja hetkellinenkin huolimattomuus saattaa kostautua
hyvinkin nopeasti. Ei tänne olla pelkäämään tultu, mutta silmät saa välillä
olla selässäkin ja tervettä maalaisjärkeä käyttäen eteenpäin.
|
Rincon de la Viejan luonnonpuistoa. |
Liberiasta käsin kävin vihdoin
tuijottelemassa niitä tulivuoria ja hotellin kautta buukkasin matkat läheiseen
Rincon de la Vieja kansallispuistoon. Puisto sijaitsee niin keskellä ei mitään,
ettei sinne mennyt minkäänlaisia busseja. Matkaseurakseni sain kanadalaisrouvan
ja ikäiseni jenkkitytön. Tuuri ei ihan ollut kohdillaan tälläkään kertaa, sillä
alueen suurin tulivuori oli heittäytynyt sen verran aktiiviseksi, että
vaellusreitti kraatterille oli suljettu turvallisuussyistä. Ihmeteltävää silti
riitti, sillä puiston sisältä löytyi maan uumenista pulppuavia kuumia lähteitä,
kraatterilampia sekä mutalähteitä (?). Viimeinen pidempi patikointireitti vei
meidät aivan uskomattomalle vesiputoukselle, jossa vesimassa laski kallion
korkeuksista suoraan kirkkaansiniseen laguuniin.
|
Luonnon oma poreallas. |
Liberian jälkeen suuntasin
Monteverden vuoristokaupunkiin ja hyisestä säästä huolimatta paikka vei
sydämeni ja maltoin viipyä vuorien katveessa jopa viiden päivän ajan. Kauniiden
maisemien ja mielenkiintoisten vaellusreittien asiaan vaikutti ehkä se fakta, että
Costa Rican paras kahvi tuotetaan näillä alueilla.
Kahvinkulutukseni on ehkä triplaantunut näiden kuuden kuukauden aikana. Saa
nähdä miten juhlamokat uppoaa muutaman viikon päästä..
|
Metsän korkeuksissa. |
|
Taikametsä. |
|
Monteverde. |
Viime viikonloppuna meillä oli
järjestön ACI:n kanssa viimeinen loppuleiri. Fiilikset kotia lähtevillä
vapaaehtoistyöntekijöillä oli kaikilla aika sekavat ja selvä ero puolen vuoden
oleskelijoiden ja vuoden asukkien tuntemusten välillä oli nähtävissä. Kaiken
kaikkiaan fiilikset olivat todella epätodelliset. Yhtenä aktiviteettina meidän
tuli johdatetun meditaation avulla palauttaa itsemme siihen hetkeen, kun olimme
vielä kotimaassamme pakkaamassa rinkkaa viimeisenä iltana. Tämän hetken muistan
kuin eilisen. Istuin huoneeni lattialla valikoiden huolellisesti mitä tavaroita
rinkkaan loppujen lopuksi päätyy ja ajatukset olivat niin vahvasti tulevassa
seikkailussa. Tätä äiti katseli huoneen ovelta ja mietti, että millainen tyttö
sieltä puolen vuoden jälkeen kotia saapuu. Parin viikon päästä se nähdään.
Koskaan aikaisemmin elämässäni en ole ollut yhtä innoissani, mutta samaan
aikaan yhtä peloissani kotiinpaluusta. Tällä kertaa tiedän, että
kulttuurishokki tulee mahdollisesti iskuna vasten kasvoja myös palatessani
kotimaahani.
|
Kotipihan asukas. |
Muutama päivä jäljellä
Matapalossa ja sama tapahtuu nyt käänteisenä..tällä kertaa Costa Ricassa. Istun
huoneeni lattialla valikoiden huolellisesti mitä tavaroita rinkkaan päätyy.
Vuorotellen Roger, Daniel ja Robert käyvät katsomassa toimintaani ja yhdessä
itkua pidätellen muistelemme kaikkia ikimuistoisempia hetkiä. Ja niitä on ollut
paljon.
En tiedä miten pystyn laittamaan
kokemukseni yhteen pakettiin ja lopulta päättämään tämän blogin joihinkin
todella viisaisiin sanoihin. Mariannan kanssa naureskelimme leirillä, että
tyhjentävintä on varmaan vastata sitten Suomessa kysymykseen: ”Noh, millaista
siellä oli?”. Minulla on kuitenkin aikaa miettiä tätä muutaman viikon ajan,
miten kiteyttää puoli vuotta ja kaikki koettu yhteen lauseeseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti