One last time.

Niinhän siinä sitten kävi, että viimeiset viikot ne hujahtivat täysin ohi ja ennen kuin huomasinkaan, niin Iberian kone oli jo lennättämässä minua valtameren yli kohti kotoista Eurooppaa ja kylmää Pohjolaa. Costa Rican jättäminen taakse tuntui epätodelliselta ja hyvästien jättäminen kaikille ihmisille oli elämäni kamalimpia kokemuksia. Toki tiedän, että niiden läheisimpien ystävien kanssa yhteyksissä pysytään ja todella uskon, että seikkailumme Matapalon perheeni kanssa ei ole vielä seikkailtu..

Palmut ja hiekkarannat ovat vaihtuneet nyt karusti lumeen, jäähän ja loskaan. Riisi perunoihin ja aamuiset hiekkarantajuoksemiset liikuntakeskuksen kuntosaliin, jossa merinäköaloista saa vain haaveilla. Lennot takaisin olivat pitkät ja raskaat ja helmikuisena yönä koneen pyörät ottivat kiinni Helsinki-Vantaan kiitorataan. Koneen ikkunasta katsellessa luulin olevamme vielä pilvien seassa yläilmoissa, kunnes tajusin, että maahanhan me jo laskeuduimme, se on lumimyrsky mikä minua Helsingissä odotti. ”Lämpötila on noin -2 astetta, tervetuloa Helsinkiin”. Hei hei paratiisi ja Costa Rica, morjensta Suomi. Voin sanoa, että nuo pari hyistä askelta ulkoilmassa ohuen ohuessa nahkatakissa olivat aika pitkät. Kotiin palaaminen oli kuitenkin ihanaa, sitä ei voi kieltää. Suomi on kuitenkin kotimaa, nyt ja aina. Saunan jälkeen istahtaessa äidin lihapatojen ääreen ei tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. Porukat vielä yllättivät ja juhlimme pienimuotoisesti joulua helmikuussa.

Mikä fiilis nyt sitten on, kun tästä reissusta on jo pari kuukautta. Edelleen epätodelliset. Nyt tuntuu siltä, kuin kaikki olisi ollut uskomatonta unta. Lappeenrannan katuja talsiessa pitkästä aikaa totesin, että eihän mikään juuri puolessa vuodessa ole muuttunut. Se on uskomatonta siihen nähden, miten paljon ihminen voi kuitenkin puolessa vuodessa muuttua. Kuulen jatkuvasti kyselyitä ”No millainen reissu oli? Oliko siellä kivaa? Oliko lämmintä? Lähdetkö uudestaan?” Mitäs noihin vastaa, hymyilen nätisti ja nyökytän päätä. Kokemuksista, elämyksistä ja ennen kaikkea matkasta oman pääkopan sisään saisi varmaan kirjoitettua pari romaania.

Nyt, kahden kuukauden jälkeen, on alkanut matkan yksi ikävimmistä vaiheista, nimittäin koti-ikävä. Koti-ikävä takaisin Costa Ricaan. Kuvia selatessa nuo minulle vähän aikaa sitten niin tutut palmut ja hiekkarannat tuntuvat jo niin kaukaisilta. Ystäviä on ikävä ja korviini särähtää yliopiston käytävillä heti, jos kuulen sanankin espanjaa. Jopa kilppareita on vähän ikävä.

Tämä kaikki on kuitenkin osa hyvinkin normaalia prosessia pitkän kulttuurikokemuksen jälkeen. Tästä matkasta ammensin uskomattomat määrät positiivista energiaa ja olen palannut takaisin koulun ääreen ja pian töihinkin, aivan uudella voimalla. Costa Rica ja pura vida- asenne tulevat kulkemaan kanssani toivottavasti vielä pitkään. Koordinaattorini Isaac tokaisi minulle viimeisessä seminaarissa: ” I hope you will continue living your vida Latiina”. You bet I will.

Teille, jotka mietitte lähtöä ulkomaille, lähtekää! Kansainväliset kokemukset ovat rahassa mittaamattomia elämyksiä, jotka antavat ja opettavat todella paljon niin elämästä, vieraasta (lopussa ei-niin-vieraasta) kulttuurista sekä ennen kaikkea omasta itsestään. Kotiin aika harvoin palaa täysin se sama ihminen, joka maailmalle alun perin lähtee.

”Travel is more than the seeing of sights; it is a change that goes on, deep and permanent, in the ideas of living.” – Miriam Beard

Kiitos kaikille blogin lukijoille. Blogi oli alun perin tarkoitettua perheelle ja ystäville, mutta oli todella sydäntä lämmittävää huomata, kuinka monet ihmiset blogia innostuivat seuraamaan. Kiitos Maailmanvaihdon ja ICYE Costa Rican väelle hienosta toiminnasta ja kaikesta tuesta ennen, aikana ja jälkeen reissun.

Seikkailut Costa Ricassa on tältä erää seikkailtu. Seikkailut jatkuvat, mutta niistä ei enää blogiin kirjoitella. Living la vida Latiina kiittää ja kumartaa. Pura vida, mae.  J

Ps. Elokuun lähtijät, tavataan valmennusleirillä!