Vamos a la playa! Welcome to Matapalo!

Siirtyminen uuteen kotiin on tapahtunut. Hieman haikein mielin jätin ihanan isäntäperheeni San Josessa, mutta nyt tiedän ainakin missä yöpyä kun vierailen pääkaupungissa seuraavan kerran.  Ei muuta kuin nokka kohti uusia seikkailuja, jälleen kerran. San Jose ei tehnyt minuun kaupunkina suurta vaikutusta, joten mieluisasti jätin meluisan, saasteisen ja ruuhkaisen San Josen taakseni. Bussikuskin karkeasti arvioiman 4-6 tunnin jälkeen ja astuimme uuden kämppikseni, saksalaisen Robertin, kanssa ulos bussista. Bussikuski toivotti onnea ja kehotti meitä nauttimaan rantaelämästä. Matapalon ”keskustan” kyläkaupasta pölähti saman tien iloinen maajussi kumppareissaan ja kysyi, että voiko hän mahdollisesti tilata meille taksin. ”Taksina” toimiva lava-auto saapui muutamassa minuutissa ja rinkkojemme kanssa hyppäsimme auton lavalle. Muutamassa minuutissa palmujen katveesta eteemme avartui hulppea merimaisema ja viehättävä kyläidylli. Ilmasto oli kuuma ja hyvin kostea ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Olimme kotona, tervetuloa Matapaloon. 

Miun uus takapiha. Iha jees.

Uusi ”perheeni” koostuu siis kilpikonnaprojektin vakkarihenkilökunnasta, jotka ovat kaikki melkoisia persoonia, joten seuraavat 6 kk eivät todellakaan tule sujumaan missään määrin tylsissä merkeissä. Lisäksi perheeseeni kuuluu tietysti Robert, joka Saksaan palattuaan haluaa pyrkiä opiskelemaan meribiologiaa. Lisäksi projektin luonteeseen kuuluu alati vaihtuvat lyhytaikaiset vapaaehtoistyöntekijät, jotka haluavat pelastaa maailmaa aina yhdestä viikosta muutamaan kuukauteen. Tämän lisäksi pihassa pyörii lukuisia toinen toistaan suloisempia koiria (harkitsen vakavasti yhden tuomista Suomeen…), miljoona iguaania ja hyvin laiska laiskiainen, joka vaihtaa palmua vain noin joka 3. viikko. Jostain syystä meidän saapumisemme jälkeen herra laiskiainen vaihtoi kuitenkin palmua ja myös taloa välittömästi. Eilen pihaamme ilmestyi myös jostain lehmä, mutta en usko sen olevan meidän.

Kaiken kaikkiaan projektin olosuhteet ovat minulle positiivinen yllätys. Varauduin hyvinkin alkeellisiin oloihin, mutta uusi kotini on todella viihtyisä. Asumme kaksikerroksisessa talossa, jonka siisteyttä vaalitaan todella tarkasti. Työntekijämme Roger muun muassa opasti minua kuinka jalat pestään oikeaoppisesti ennen taloon siirtymistä. Jouduin toistamaan toimenpiteen noin kymmenen kertaa ennen kuin minut kelpuutettiin hiekkavarpaineni sisälle. Suihkussa on pakko käydä vähintään kahdesti päivässä, mutta rantaolosuhteissa ja paahtavan auringon vuoksi tämä on luonnollisesti minimi. Vastoin ennakkokäsityksiäni emme asu millään tavalla eristyksissä. Vastapuolen taloamme on pieni hotelli, tien varresta löytyy lisäksi pesulapalvelut, pieni kyläkauppa, baari/kahvila/ravintola (wifi yhteydellä), surffikoulu, tanssitunteja, ratsastusta, hostelleja jne.  Lenkkimaastot ovat erinomaiset ja rauhallisen sijainnin takia lenkille uskaltaa jopa yksin lähteä.  Tutustuin tänään jopa paikalliseen kylähulluun, mutta työntekijät totesivat hänet aivan vaarattomaksi, vaikka äijällä ei ole aivan kaikki inkkarit kanootissa.  Enköhän minä täällä pärjää J

Sitten niin sanotusti asian ytimeen: duuniin. Laskettuamme rinkat sängyillemme olikin aika ruveta töihin. Seuraava viikko tulee olemaan rankkaa koulutusta ja ymmärrämme täysin työmme vakavuuden. Mielikuva kilpikonnaprojektista voi olla monelle hyvinkin romanttinen ja herättää pientä hilpeyttä. Tosiasiassa tekemämme työ on ajoittain hyvin rankkaa, äärimmäisen arvokasta ja työn vastuullisuus tulee painaa syvälle kalloon. Tähän asti työmme koostuu lähinnä rannalle rakennetun hautomon (viviero) vartioimisesta. Saman tien saimme ohjeistuksen hautomoon ja ensimmäiset yövuorot jaettiin. Viime yönä heti ensimmäisellä yöllisellä vartiovuorollani 95 kilpikonnavauvaa näki päivän (tai yön-) valon ja sain kunnian päästää nämä otukset pitkälle ja vaaralliselle matkalle valtameren aaltoihin.  Työstä kuitenkin myöhemmin lisää, kun tehtävämme monipuolistuvat.  Ensimmäisenä yönäni minulle kuitenkin valkeni myös hyvin selvästi, miksi nämä konnat ovat äärimmäisen uhanalaisia. Käveltyäni kotiin hautomosta huomasin, että keittiön pöytämme oli muuttunut yölliseksi leikkaussaliksi ja pöydällä makasi metrin pituinen konna.  Kilpikonna oli mitä luultavammin joutunut kalastajien verkkoon ja ihmisen raakuudella ei ole rajoja kun konnan evät oli surutta viillelty veitsellä auki, jotta kilpparin voi mahdollisimman nopeasti tiputtaa takaisin mereen kuolemaan hitaasti ja tuskallisesti ja jatkaa kalastusta. Seurasin leikkausoperaation loppuun ja sain kunnian olla mukana yöllisessä vapautusoperaatiossa. Aamulla kilpikonna oli kuitenkin huuhtoutunut kuolleena rantaan.  Tästä seuraten pääsin seuraavana päivänä kirjaimellisestikin käsiksi kilpikonnan anatomiaan hyvinkin läheisesti, sillä avustin konnan ruumiinavauksessa. Säästän teidät tarkemmilta yksityiskohdilta, mutta voin kertoa, että avauksen jälkeen ”nautittu” lounas meinasi tulla ylös aika monta kertaa. Onneksi  lounaan jälkeinen pulahdus Tyynenmeren aaltoihin piristi hieman.

Mutta nyt jo ymmärrän tekemäni työni arvokkuuden. Konnan mahasta löydetyt muovinpalaset vain lisäävät syitä siihen, miksi kilpikonnat ovat niin uhanalaisia. Yksi tuhannesta vauvasta selviää aikuiseksi asti ja yksi kymmenestä tuhannesta kasvaa lisääntymiskykyiseksi. Tämä laittoi miettimään, kun katselin rantaan huuhtoutunutta kilpparia, jolla ikää oli arvioidusti yli 50 vuotta.

Elämä uudessa kodissa on lähtenyt rullaamaan siis ihan mukavasti.  Vastoin ennakkopelkojani tulen oppimaan espanjaa myös projektissani, sillä työntekijät puhuvat meille mahdollisimman paljon espanjaa ja minimaalisen vähän englantia. Ihan vielä tajuntaani ei ole mahtunut se, että missä sitä oikeasti ollaan. Fiilis oli jotenkin aika outo kun katselin vartiotornistamme auringonlaskua merellä ja yhtäkkiä ulapalla näkyi suuri valas. 

Ciao tällä kertaa, Matapalo palaa asiaan.