Hyvää syntymäpäivää, Costa Rica!

Hyvää syntymäpäivää 191-vuotiaalle Costa Ricalle! Tänään 15. syyskuuta on Costa Rican itsenäisyyspäivä ja mekin pääsimme juhlintaan mukaan. Eilen 14. syyskuuta otimme osaa kylän koulun juhlallisuuksiin ensin päiväohjelmassa ja pimeän tultua ”valokulkueen” muodossa. Osallistumme vahvasti paikallisen kyläyhteisön tapahtumiin ja vastaanotto on usein hyvin lämmin.

Costa Rica julistettiin siis itsenäiseksi tasan 191 vuotta sitten Guatemalassa ja sopimuksen allekirjoitusta seurasivat suuret väkijoukot valolyhtyjen kanssa, sillä luonnollisesti tuohon aikaan ei sähköjä ollut. Tästä on seurannut perinne, että lapset ja lapsenmieliset yhä tänä päivänä askartelevat värikkäitä valolyhtyjä ja muodostavat kauniin valokulkueen. Kulkue edustaa myös matkaa Guatemalasta aina Panamaan saakka, joka suoritettiin itsenäiseksi julistamisen jälkeen. Minulle tuli hieman paha mieli, kun en saanut askarrella omaa valolyhtyä, mutta muut lohduttivat, että ehkä ensi vuonna teen oman valokulkueen Suomessa.

Paraatitunnelmia Queposista.

Costa Rican kansallispuku.

15. syyskuuta ympäri maata on puolestaan suuria paraateja, joita väkijoukoittain kokoonnutaan seuraamaan kaduille. Emme Robertin kanssa halunneet tätäkään ihmettä missata vaan hyvin pirteinä yön 2.15-5.00 partiointivuoron jälkeen ”heräsimme” klo 6.30, sillä Roger sanoi, että meidän pitää lähteä Queposiin viimeistään seitsemältä. Noh, lähdimme Queposiin heti 8.15 sillä emme ole vielä sisäistäneet ”tico-aikaa”. Saimme lainaksi auton ja ajomatkalla selvisi, ettei Roger (kuten hyvin harva tico) tiedä lainkaan miten autoja ajetaan ja olisin monta kertaa halunnut lunastaa Kian herruuden itselleni, mutta selvisimme kuitenkin hengissä sinne ja takaisin. Paraati oli kuitenkin hieno ja siihen sisältyi jos jonkinlaista tanssia ja musiikkia tärykalvojen täristessä vieläkin.  Kotiin palatessamme henkilökunnalle selvisi, että osaan laittaa ruokaa ja vieläpä aika hyvin, joten annoin maksimaalisen panostuksen costa ricalaisen itsenäisyyspäivälounaan valmistukseen. Costa Rican perinneruoista,  eksoottisista hedelmistä, oluista sekä tietty kahvista postaan varmaan oman kirjoituksensa erikseen sitten syssymmällä. Voin kuitenkin sanoa että kyllä, kahvi on taivaallista. Siihen ei sotketa mitään maitoja pilaamaan makua. Mutta kaiken kaikkiaan ticojen itsenäisyyspäivä oli hieno kokemus ja nimenomaan suuri juhla, suomalaiset juhlat kun tuppaavat olemaan joskus hieman melankolisia. Toki alkoholi kuuluu olennaisesti myös ticojen juhliin, mutta meillä on 100 % nollatoleranssi alkoholin suhteen niinä aikoina kun olemme Matapalossa, joten siitä ei sen enempää.

Muuten elämä Matapalossa on lähtenyt rullaamaan hyvin ja päivä päivältä mietin enemmän sitä, kuinka sekaisin tulen olemaan Suomeen palattuani elettyäni 6 kuukautta totaalisena rantapummina. Yksinkertaiset asiat kuten kenkien pitäminen tai päivittäinen rahankäyttäminen alkaa vähitellen unohtua. Pahoittelen kaverit jo nyt Suomeen paluutani ensi talvena. Mutta onneksi meillä on 7 päivän vapaita niin pääsee piipahtamaan silloin tällöin isolla kirkolla jos haluaa. Queposiinkin ja Dominicaaliin pääsee kätevästi vartissa bussilla jos vaaniva kylähulluus alkaa iskemään.

Suomalaisittain hyvinkin lämpimään ilmastoon olen sopeutunut erittäin hyvin ja nautin lämmöstä tippaakaan valittamatta. Viimeinen viikko on ollut poikkeuksellisen kuumaa jopa täällä, lämpömittareita on ole tihrustellut, mutta arvelisin lämpötilojen huitelevan jopa yli 35 asteessa.  Robertin kanssa olemme jo viikon jälkeen hankkineet kiitettävän näköisen rusketuksen. Olemme melko hauskan näköinen parivaljakko, sillä olemme iholtamme täysin samanvärisiä ja rusketumme samaa tahtia ja lisäksi silmämme ovat samanväriset. Henkilökunnalle selvisi vasta päivien jälkeen, ettemme olekaan veli ja sisko. Minua puolestaan vieläkään kukaan ei usko 24-vuotiaaksi, joten sujuvasti menen täällä 18–20 vuotiaasta.

Itikoita täällä on myöskin suomalaisittain ihan kiitettävästi ja välillä on suorastaan kotoinen olo. Yöllä partiointivuoroissa legginsit ja pitkähihainen paita ovat pakollisia varusteita mutta jalkapöydistäni itikat ovat onnistuneet tekemään mielenkiintoisen näköiset tikkataulut. Kutina on niin kovaa, että öisin haluaisin sahata jalat irti. Roger myös ystävällisesti osoitti meille hautomon vieressä asustavan hämyhäkin, jonka purema johtaisi varmasti sairaalareissuun ja jälki ei tulisi olemaan kaunista. Tämän jälkeen olo on ollut hieman levottomampi öisissä vartiointivuoroissa ja kovasti mietin miten saisin myrkyllisen kaverin vaihtamaan asuinpaikkaa. Olisin ollut onnellisempi jos en olisi tiennyt hämiksen olemassaolosta mitään. Kärmeksiä ei täällä pitäisi juurikaan olla, mutta tuurillani löydän kyllä sellaisen jos niitä on. Pihalla asusti kyllä ennen Madgalena-boa, mutta Madge heitti veivinsä viime vuonna.

Lopuksi pitää hehkuttaa, että viimeinkin pitkäaikainen toiveeni toteutui ja pääsin kapuamaan ensimmäisen kerran surffilaudan päälle. Aallot ja merivirtaukset voivat olla täällä hengenvaarallisia, joten omin päin ei lauta kainalossa ollut mitään asiaa mereen vaan palkkasin suosiolla opettajan itselleni. 1,5 tuntia yksityisopetusta 15 eurolla on mielestäni ihan kohtuullinen tarjous. Kunhan jalat pysyvät tukevasti laudan päällä ja minä määrään aaltoja eivätkä aallot minua niin samaisesta paikasta saa vuokrattua surffilaudan edulliseen 7 euron päivähintaan. Ensimmäisellä tunnillani aallot olivat aika raakoja vasta-alkajalle ja pelkästään matka laudan kanssa aaltoihin vaati ponnisteluja, mutta heti ensimmäisellä yrittämällä pääsin ylös laudalle! Itseasiassa pääsin ylös joka kerta ja muutamalla aallolla räpellykseni näytti jopa kaukaisesti surffaamiselta. Kaikki viime keväänä vietetyt tunnit kuntosalilla eivät menneet hukkaan, sillä surffaus on urheilumuotona hyvin rankka. Ponnistus laudalle vaatii suuren ponnistuksen käsivarsilla ja laudalla tasapainoilu erinomaista keskivartalon hallintaa. Yhden kerran tunnin aikana sukelsin kunnolla kaikkine lautoineni ja pintaan tullessani en oikein tiennyt miten päin vedessä olin. Tunnin jälkeen rantaan huuhtoutui kuitenkin hyvin väsynyt, mutta onnellinen hylje. Opettaja kehui minua vuolaasti ja lupasi että 6 kuukauden jälkeen olen jo aika pro surffauksessa. Harmi vaan, että harrastusta on kovin vaikea jatkaa Suomessa L

Päivisin meillä on ajoittain hyvin paljon vapaa-aikaa, joten reippaasti marssin naapurimme omistamalle hevostilalle (meillä on hyvin paljon mielenkiintoisia naapureita) ja kyselin hintoja ratsastustunneille. Omistajan ollessa sveitsiläinen aloimme tekemään nopeasti eurooppalaisittain diiliä ja lopulta tulimme siihen tulokseen, että jos auttelen häntä hevosten kanssa ja opetan hänen työntekijöilleen englantia niin saan tunteja special price ja ehkä joskus jopa ilmaiseksi. Hevoset ovat hevosia olimmepa missä päin maailmaa tahansa ja en epäillyt mennä halailemaan hevosia tarhoihin, mutta ratsastus tulee olemaan uusi elämys sinänsä. Täällä ratsastetaan pitkillä ohjilla ja pitkillä jalustimilla eikä kuolaimista ole tietoakaan. Pitää varmaankin aloittaa homma aika alusta. Costa Rica on myös villihevosten maa ja toissailtana tullessani kotiin lähikuppilasta, jossa käytän wifiä häikäilemättä hyväkseni niin tiellä lompsi vastaan kymmenisen villihevosta. Hevoset suojelivat keskellä kulkenutta varsaa sen verran vihaisesti, että katsoin paremmaksi väistää kaikkine tietokoneineni läheiseen pusikkoon.

Muuten uusi kotini alkaa tuntua päivä päivältä enemmän kodilta ja sänky omalta sängyltä. Olen jo tottunut siihen, että joka yö (tai aamu) nukahdan gekkojen kurnutukseen (kyllä, gekot kurnuttavat), meren kohinaan ja muihin minulle ennestään tuntemattomiin mielenkiintoisiin ääniin. Aamulla herään puolestaan naapurin kirottuihin kukkoihin, jotka todella tulisi kääntää kesäaikaan, sillä kukot aloittavat älämölönsä jo neljältä.

Minulle kerrottiin, etten tule asumaan isäntäperheessä, sillä asun projektissa, mutta samassa talossa asuvasta vakkarihenkilökunnasta koostuva perheeni tuntuu perheeltä siinä missä muutkin. Seuraavassa päivityksessä kerron töistä J Tiedän kilpikonnista ja lajien suojelusta jo yhtä sun toista ja öiset partioinnit rannalla ovat alkaneet minunkin osaltani. Aamuisin ei tarvitse enää lähteä juoksemaan, kun yöllä talsii 3-4 tuntia upottavassa rantahiekassa trekking-kengät jalassa. Viime yönä lukema taisi lähennellä 15 kilometriä. Moneen rääkkiin tottunut kroppani ihmettelee miksi kidutan itseäni urheilemalla keskellä yötä, mutta kaikkeen tottuu. I hope.

Kiitos hei tällä kertaa, Pura Vida!