Alkutunnelmia

Puolisentoista viikkoa Costa Ricaa takana ja kerrottavaa olisi varmaan muutaman romaanin verran. Yritän kuitenkin olla maltillinen ja kerron vain pääasiat tuntemuksistani tästä minulle niin uudesta maailmasta.

San Josen kotihuudeilta.

Monet tietysti Suomesta käsin kyselevät säästä ja lämpötiloista ja siihen täytyy todeta, ettei Costa Rican säässä ole oikein mitään tolkkua. Kahteen tuntiin saattaa helposti mahtua aurinkoa, hellettä, rankkasade, ukkoskuuro, viileähköä säätä, tuulta, aurinkoa ja taas hellettä. Sääennustuksilla ei näin ollen tee yhtään mitään ja sateenvarjo on vakiovaruste kaikkialle.  Toistaiseksi niin kylmä ei ole ollut, ettei shortseissa pärjäisi. Costa ricalaiset painelevat ajoittain kuitenkin talvitakeissa ja saappaissa pitkin kyliä. Mielenkiintoista on myös se, että maasta, jossa sataa kolmen kuukauden aikana joka ikinen päivä, on vaikeaa- lähes mahdotonta löytää kunnollista sadetakkia. Viikon etsinnän jälkeen löysin yhden (1) kaupan, jossa oli yksi (1) miesten sadetakki jäljellä, josta sain pulittaa noin 50 euroa.

Elämä täällä Atlantin toisella puolen on kuitenkin lähtenyt rullaamaan oikein hyvin. Reilu viikko San Josessa takana ja viikko vielä edessä.  Tämä aika menee aika tiukassa symbioosissa vaihtariporukkamme kanssa, joka koostuu ehkä liian monesta saksalaisesta ja paristakymmenestä muiden kansallisuuksien edustajista. Nyt jo todella vahvoja ystävyyssuhteita on solmittu useita, joiden toivon kestävän kauan. Tämän kokemuksen jälkeen maailma pienenee taas vähän. Projektistani puhutaan pelkkää hyvää, joten odotan innolla lauantaita kun pääsen tutustumaan uuteen kotiini. Toisaalta ajatus kaikkien näiden ihmisten ja perheen jättämisestä taakse tuntuu ikävältä. Onneksi minulla on pidempiä vapaita, joiden aikana voin reissata tapaamassa vaihtarikavereita. 

Espanjan tunnin kestävät päivittäin kolme tuntia ja kieli alkaa luonnistua joka päivä paremmin ja paremmin. Sanavarasto on varmasti kymmenkertaistunut ja käyttämäni lauseet monimutkaistuvat joka päivä. Todellinen kielikylpy tämä viikko on todellakin ollut. Mariannan ja Vilman kanssa puhumme suomea, perheen kanssa ja kaupungilla espanjaa, vaihtareiden kanssa englantia ja tämän lisäksi saksaa kuulee jatkuvasti, vaikken siitä mitään ymmärräkään. Kaiken kruunasi ruotsalainen ystäväni Lisa, joka ilahdutti minua avaamalla kanssani keskustelun ruotsiksi, jonka jälkeen aivot menivät totaaliseen erroriin. Englantia ymmärretään lähtökohtaisesti kaikkialla, mutta sen puhuminen ei sitten olekaan niin fiksua. Ensinnäkin palvelun laatu paranee (ja hinnat laskevat) huomattavasti jos puhut edes jotenkuten pelkkää espanjaa ja toisekseen et kulje niin läpinäkyvä ”gringo” leima otsassa. Gringo-sanalla täällä tarkoitetaan pääasiassa perusturisteja (valitettavan usein ystäviämme jenkkejä) , jotka ei osaa eikä edes haluakaan oppia sanaakaan espanjaa ja jotka matkustavat Costa Ricaan pääasiassa laittamaan elämän risaiseksi muutaman viikon ajaksi. Näitä pahaa aavistamattomia ja ehkä hieman hölmöjä gringoja pyritään sitten höynäyttämään joka kadunkulmassa.

Viime viikonloppuna kahden viikon kestävä valmennus pyöräytettiin käyntiin kuumassa ja kosteassa Esparzan leirikeskuksessa. Viikonlopun jälkeen luennot ovat jatkuneet iltapäivisin espanjan tuntien jälkeen.  Iltojen viihdeohjelmasta ovat vastanneet muun muassa salsan alkeistunnit. Mikään latinorytmien virtuoosi minä en ole, mutta salsan ja merenguen perusaskeleet sujuvat jo melkein. Perusaskeleiden osaaminen täällä maailman kolkassa on kuitenkin välttämättömyys, sillä myös syntymäpäivieni kunniaksi tanssahtelimme merengueta omalla kotipatiollamme hostperheemme kanssa ja ”ei kiitos” ei tällöin kuulu sanavarastoon.

Esparza

Heppoja on täällä todella paljon, sitä en tiedä mitä niillä kaikilla tekevät.

Gaillo Pinto!! Riisiä ja papuja. Voidaan syödä aamupalana, lounaana, päivällisenä, iltapalana, yöpalana... Milloin vain!

Eilen karistettiin kaupungin pölyt ja saasteet hetkeksi jaloista ja suunnattiin päiväksi survivor-vaellukselle vuoristoon ja sademetsään. Vaelluksen sanottiin olevan kevyttä ja varustukseksi riittäisi ihan vaan lenkkarit tai tenniskengät.  Kolmen tunnin kapuamisen ja sankan viidakko-osuuden jälkeen olimme kuitenkin hieman eri mieltä ja näky oli aikamoinen kun viidakosta ryömi esiin yli 30 aivan mutaista, hikistä, litimärkää ja muuten vaan rähjäisen näköistä kulkijaa. Vaikka tänään jaloissa hieman tuntuu, että jotain on eilen tehty niin kokemus oli aika uskomaton. Olihan se aika absurdi fiilis tajuta olevansa keskellä tiheää sademetsää, joista on aikaisemmin nähnyt vaan kuvia ja dokumentteja.  Tänään lähdemme costa ricalaisen ystävämme Vinicion kanssa katsastamaan tulivuori Mariannan synttäreiden kunniaksi. Normimeininkiä.

Welcome to the jungle

Maalaismaisemaa

Suojelusenkeli. Random-koira, joka vaelsi kanssamme 6 tuntia ja sitten vaan katosi.

Virkistävä joki rankan reissun jälkeen.

Noin muuten opettelu lattareiden elämänmenoon on lähtenyt mukavasti käyntiin. Hieman ymmärrystä vaatii välillä costa ricalaisen aikakäsityksen ymmärtäminen, sana nyt tarkoittaa usein jotain vartin ja kahden tunnin välissä, sanalla kohta voidaan käsittää mitä tahansa aina tunnista neljään tuntiin ja pian tarkoittaa yleensä huomenna tai mahdollisesti ei koskaan. Kaikki tapahtuu yleensä h-y-v-i-n- h-i-t-a-a-s-t-i ja vielä eurooppalaisen tehokkaalle ja säntilliselle mielenlaadulle tämä ottaa joskus koville. Mutta kun pääsen tähän elämänrytmiin sisälle niin Suomeen palatessani tulen varmasti olemaan myöhässä aina ja kaikkialla. Bussitkin täällä kulkee kun kulkee, aikatauluja ei ole. Myös kokemuksen kautta totesimme, että vaikka bussissa lukee samat paikan nimet kuin eilen, niin se ei välttämättä kulje aivan samaa reittiä kuin eilen. Kodin löytämisen pimeällä tekee haastavaksi tietty se, että kadunnimiähän ei ole. Valokuvamuisti on kultaa Costa Ricassa ja jokainen kauppa ja kadunkulma tulee painaa tiukasti mieleen. Tämä on tärkeää siitä syystä, että muutaman korttelin sisään saattaa mahtua hyvinkin turvallisia alueita, mutta myös kadunpätkiä, joille ei ole mitään asiaa. 

Maalaisjärjellä pääsee kuitenkin pitkälle ja kuten kaikille Suomessa lähtiessä sanoin niin en lähde tänne pelkäämään, mutta varuillaan tulee olla. Hieman totuttelua tämä vaatii kun on kotoisin maasta, jossa voin ottaa vaikka nokoset puiston penkillä. Täällä sen tehdessään heräisi luultavasti ilman puhelinta ja lompakkoa puolialasti.

Mutta seuraavat päivitykset ehkäpä vasta uudesta kodista. Ensi viikon missiona on saada oma netti läppäriin. Pitäkää Suomessa lippu korkealla ja älkää jäätykö ;) Lähetän teille lämpimiä ajatuksia täältä tropiikista.